Karkkilakko

Enpä olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan on, että olen onnistunut olemaan syömättä makeisia kesäkuun lopulta asti. Paatuneelle salmiakin suurkuluttajalle se on ollut iso asia. Olin niin pessimistinen karkkilakon onnistumisen suhteen, että en puhunut siitä pitkään aikaan kenellekään. Oletin että joudun hetikohta kertomaan lakon loppuneen jos menen hankkeesta jollekin mainitsemaan. Minä kun en ole niitä, jotka jaksavat pysyä päätöksissään sosiaalisen paineen takia.

Aloitin karkeista vieraantumisen kun olin matkoilla. Paikassa, jossa olin, ruoka tuli talon puolesta. Lähellä ei ollut kunnon kauppaa josta olisin voinut makeisia ostaa, eikä siellä kuitenkaan olisi salmiakkia myytykään. Aterioihin kyllä sisältyi ihan mahtavat jälkiruuat, eli erilaisia kakkuja niin paljon kuin jaksoi syödä. Mutta eihän niitä paljon jaksanut.

Heti matkaa seuraavan viikon olin Frantsilassa joogaretriitissä. Siellä olisi myyty Pöyröö puluveria, mutta joogaamisen tuoksinassa ei salmiakki käynyt mielessäkään. Sitä paitsi retriitissä oli myös hyvät jälkiruuat, yhtenäkin päivänä aivan tolkuttoman hyvää mustikkakukkoa. Siitä olisi voinut vaikka laulun kirjoittaa.

Ja niin se lähti sujumaan, meikäläisen karkkilakko. Vielä kuitenkin huomaan aina toisinaan ruuan jälkeen pyöriväni keittiön kaapeilla, mikä on jäänne makeisten napsimisesta jälkiruuaksi. Mutta kun kaapissa ei ole mitään, menee kaipuukin kohta ohi. Ja kyllä, kylässä olen syönyt karkkia, tai muuten jos joku on tarjonnut. Mutta kylläpä maistuu makealta kun ei ole taas tottunut, huh-huh!