Myrskyää

Kääks miten kylmä tuuli, ja pakkanenkin vaan kiristyy. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä työpaikalle, sillä on etätyöpäivä. Aamun uutisista päätellen VR ei selviä ihan ilman muutoksia ja peruutuksia päivästä, joten paras onkin pysytellä kotosalla. Tosin kaupassa minun pitää käydä – en varmasti mene kuin lähimpään mahdolliseen – ja iltapäivällä pitää mennä pitämään yksi joogatunti.

Täällä neljän seinän sisällä tulee kuulosteltua kuinka tuuli natisuttelee vanhan talon nurkkia. Tuntuu että osa tuulesta löytää tiensä seinien raosta sisälle asti. Samalla tulee toivottua, että katto pysyy pään päällä eikä lähde lentelemään. Eiköhän se kestä vielä tämänkin myrskyn; se on jo monen monituista myrskyä pysynyt paikallaan. Sellaisia puita, jotka voisivat kaatua talon päälle, ei onneksi oikeastaan ole. No, ehkä yksi on potentiaalinen, jos tuuli oikein yltyy.

Eilen, kun siippa oli etätöissä, oli ollut lyhyt sähkökatko. Toivottavasti mitään kovin pitkää katkosta ei tule, sillä talo toimii ja lämpiää sähköllä, eikä mitään muita lämmitysvaihtoehtoja ole. Kiitos siitä 70- ja 80-luvuilla tehdyille remonteille, jolloin kaikki tulisijat eli vanhat kakluunit on poistettu ja siirrytty paloturvallisempaan sähköön. Jos joskus voitan lotossa, on ostoslistalla tällainen (vaikkei meillä ole yhtä hienoa ja korkeaa salia kuin kuvassa).

Mitä mieli tekee meditoitaessa

Kiitos kaikille jotka ovat vihjanneet postauksen aiheita edellisen kirjoituksen kommentointiosioon. Ja anteeksi tuhannesti että söhelsin ja poistin osan kommenteista. Edelleen saa ihan koska vaan ja missä vaanvinkata juttuja, joista haluaisitte lukea. Tosin en lupaa mitään muuta kuin vakavasti harkita kyseiseen aiheeseen tarttumista.

Nyt onkin sitten päässä pyörinyt kysymys siitä, tyhjeneekö pää – tai mieli – meditoidessa. Onko se meditaation tavoite, että päässä ei liiku mitään. En ole vieläkään mitenkään varma, mutta kallistuisin olemaan sitä mieltä, että mieltä ei voi koskaan täysin hiljentää. Mielen tehtävä on pyörittää koko ajan meidän päässä ajatuksia hirvittäviä määriä. Kaikki ajatukset eivät koskaan edes pääse meidän tietoisuuteen niin, että tietäisimme niiden piipahtaneen päässämme. Se on mielen tehtävä.

Ja kuitenkin meditoinnin yksi ja ehkä tärkein tavoite on hallita mieltä. Tuoda jonkinlaista järjestystä siihen ajatusten kakofoniaan, joka meidän päässä pyörii. Valjastaa mieli minun käyttöön, sillä todellinen minä ei ole minun mieleni. Todellinen minä on minun sieluni, jolle on annettu keho ja mieli.

Olen jostain lukenut, kuinka mieltä on verrattu apinaan. Keho on auto, jonka kuski sielu on. Mieli on repsikan paikalla istuva apina. Apina, joka ei pysy turvavöissä vaan hyppii pitkin ja poikin, roikkuu taustapeilissä ja paukuttaa kojelautaa niin että kuskina toimivan sielun homma on aika vaikeaa. Mutta sen apinan voi kouluttaa niin, että se auttaa sielua ajohommissa: apina voi lukea liikennemerkkejä, pitää silmällä seuraavaa bensa-asemaa tai ojennella kuskille syötävää. Minusta tämä vertaus kertoo hienosti siitä, kuinka rasittava mieli saattaa joskus olla. Mutta mieli on myös meidän ylin ystävä, joka johdattaa meidät menestykseen elämässä. Siitä apinavertaus vaikenee.

On sanottu, että jos hallitset mieltäsi, voit hallita koko universumia. No, minulla ei juuri ole fantasioita universumin hallitsemisesta, ihan tämä oma elämä riittää kyllä. Mutta sekin käy mielen hallitsemisen kautta. Ja meditoiminen on juuri sitä, mielen kouluttamista. Ilman mieltä meditoiminen olisi helppoa: se on juuri mieli joka pistää vastaan. Itse asiassa mieli on ihan kauhuissaan siitä, mitä voi tapahtua meditaatiossa. Mieli käyttää kaikki temppunsa asian estämiseksi. Se vuoroin huutaa ja kirkuu, esittelee upeimmat ajatuksensa, vetoaa erilaisiin kehon tuntemuksiin, ja vaikka mitä. On tosi opettavaista seurata ikään kuin sivusta mitä se oma mieli keksii. Millaisia ässiä sillä on hihassaan, joilla se yrittää saada huomion pois meditaatiosta.

Kaikkinainen mielen protestointi on minusta juuri kundaliinijoogameditaatioissa suhteellisen helppo sivuuttaa, sillä niissä on yleensä riittävästi tekemistä mihin keskittyä. Voi olla mantra, silmien kohdistus, erilaisia lukkoja tai liikettä. Ja kun näihin tekemisiin keskittyy, se mielikin lakkaa jossakin vaiheessa temppuilemasta. Mutta onko se tyystin hiljaa, minusta ei. Tai sitten minä en ole vielä siellä asti. En tiedä.

Joskus meditaation anti saattaa olla siinä, että päähän kesken kaiken pälähtää kirkas, arvokas ja ehkä jotenkin yllättäväkin ajatus. Se ei ehkä olisi koskaan päässyt kunnolla esiin, jos emme olisi keskittyneet meditaatioon ja samalla pistäneet mielen kakofoniaa hiljaisemmalle.  

Jotenkin näin minä tämän asian tässä vaiheessa hahmotan. Mitä mieltä ovat muut?

Aihepulaa ja odotusta

Mistäs sitten pitäisi kirjoittaa kun kaikki kymmenen kehoa on enemmän tai vähemmän käsitelty. Ja oma elämä on niin tylsää, ettei siinä tapahdu mitään, ei ole paljon kirjoittamista. Oikeastaan elämä keskittyy nyt siihen, että jaksan viimeiset viikot töissä ennen joululomaa. Lasken jo päiviä; matkustuspäiviä on enää kahdeksan ja siihen etäpäivät päälle.

Viikon päästä saa jo ripustella jouluvalot ympäri taloa. Ihanaa, nimittäin pimeys alkaakin olla aika läpitunkematonta. Tietenkin valot voisi laittaa jo aiemmin, mikään ei sitä estä. Mutta kyllä minä kuulun niihin perinteen vaalijoihin, jotka tekevät tämän asian ajallaan eivätkä yritä hinata adventtiajan aloitusta koko ajan aikaisemmaksi.

Joulutorttuja olemme siipan kanssa syöneet jo. Niitä kaupassa paistettuja, ne ovat aivan hyviä. Meillä on tapana juoda viikonloppuisin, sekä lauantaisin että sunnuntaisin yhdessä päiväkahvit ja syödä kahvin kanssa pullaa tai muita leivonnaisia. Siippa juo kahvit ja ottaa usein konjakin siihen kyytipojaksi. Minä juon teetä ja syön pari ruisleipää. Ja sitten ne makeat päälle.

Voi hyvänen aika, nyt alkaa oikein itseänikin naurattaa kun luen kuinka vauhdikasta ja tapahtumarikasta meidän elämä on. Mullistavinta on pullien vaihtuminen joulutorttuihin. Hah! Mutta kyllä se tästä kevättä kohti taas toisenlaiseksi muuttuu.

Lopun edellä

Eilen aamulla ei olisi vähempää voinut kiinnostaa kundaliinijoogatunnin pitäminen. Ei huvittanut lähteä tunnille, ei pätkän vertaa. Mutta pakko oli. Ainoa lohtu oli ajatus, että eilinen tunti oli toiseksi viimeinen ennen kuin kyseiset tunnit loppuvat jouluksi. En tiedä johtuiko tympeys siitä, että en ollut kokonaiseen viikkoon pitänyt yhtään tuntia.

Harjoitussarja oli keskivaiheiltaan melko raskas, ja ohjattavia piti vähän patistella jatkamaan ja jaksamaan. Kyllä minä heitä sitten kehuinkin, enkä suotta. Jokainen suoriutui siitä tosi hienosti. Tunti oli loppujen lopuksi tosi kiva, ja tunnin jälkeen minä olin täynnä energiaa ja tarmoa. Suunnittelin jo täyttä päätä ja malttamattomana seuraavan viikon tuntia. Se on sitten tosiaankin viimeinen näiden ihmisten kanssa. On ollut tosi mahtavaa päästä seuraamaan heidän alkutaivaltaan kundaliinijoogan kanssa, ja sitä miten he oppivat ja omaksuvat asioita. Opettaminen on kyllä kertakaikkinen etuoikeus. Vaikka se hetkittäin tympiikin.

Kymmenen kehoa: säteilevä keho

Kymmenes ja siis järjestyksessään viimeinen ihmisen kehoista on säteilevä keho. Se on keho, joka antaa meille meidän henkisyyden ja säteilyn, sekä rohkeuden ja sitkeyden jatkaa eteenpäin vastoinkäymisistä tai esteistä huolimatta. Säteilevään kehoon myös paikantuu ”kaikki tai ei mitään” –elämänasenne, joka auttaa meitä sitoutumaan ja tekemään kaiken mitä teemme 110 prosenttisesti. ”Kaikki tai ei mitään” ei tässä yhteydessä tarkoita joustamattomuutta vaan pikemminkin omistautumista. Kaikkea ei tarvitse saada heti, sillä meillä on koko elämä aikaa odottaa. Ellei pidempäänkin. Ehkä ”kaikki tai ei mitään” –asenteen vastakohta voisi olla tuuliviiri, joka haluaa yhtenä päivänä yhtä asiaa ja kulkee sitä kohti. Seuraavana päivänä mieli on muuttunut, samoin suunta.

Säteilevää kehoa vahvistavia asioita on ensinnäkin sitoutuminen. Sitoutuminen mihin, sitä ei sanota, eikä kai sillä ole merkitystä, vaan sitoutuminen itsessään on tärkeää. Se voi olla vaikka sitoutumista käydä joogatunneilla vaikka ei välillä yhtään huvittaisi. Tai sitoutumista tehdä oma 10 minuutin joogaharjoitus joka aamu. Sitoutumista olla puhumatta toisista ihmisistä pahaa. Tai mitä vaan.

Toinen säteilevää kehoa vahvistava asia on jättää hiukset leikkaamatta. Toisin sanoen antaa hiusten kasvaa niiden luonnolliseen mittaansa, niin pitkiksi kuin ne kasvavat. Myös hiusten kampaaminen puisella kammalla tai harjaaminen luonnonkuituisella harjalla vahvistaa säteilevää kehoa. Kuulostaa aika yksinkertaiselta, eikö vaan. Juuri se on minusta yksi kundaliinijoogan hauskoja puolia: kaiken monimutkaisuuden ja aivojumpan keskellä jotkin asiat ovat ällistyttävän yksinkertaisia. Niin yksinkertaisia, että alkaa ihmetellä onko tähän nyt jotakin haudattuna. Ei ole.

En ole ihan varma erotanko toisistaan hyvin auran, sädekehän ja säteilevän kehon. Minusta nämä kolme kehoa muistuttavat toisiaan kovasti, vaikka periaatteessa ymmärrän niiden erot. Mutta käytännössä – en tiedä.

Muistan joskus vihaisena teininä kun matkustin bussilla kotikylältäni kaupunkiin, enkä halunnut että kukaan tulee viereeni istumaan. Tein testin. Aloin säteillä tai erittää tai huokua jotakin, ehkä vihamielisyyttä, kaikkia bussiin tulevia kohtaan. Kukaan ei tullut viereeni istumaan, ihmiset seisoivat mieluummin käytävällä. Pidin testiäni onnistuneena, mutta täytyy sanoa, että olin aivan poikki puolen tunnin bussimatkan jälkeen. Raskasta olla vihainen ja luotaantyöntävä!

Tämä tapaus tulee usein mieleeni kun mietin eri kehoja. Enkä edes tiedä, oliko testissäni kyse jonkin tai joidenkin kehojen tietoisesta käytöstä, vai jostakin ihan muusta. Nykyisin harrastan vähän erilaista lähestymistapaa kanssaihmisiin, ja toivon heidän kokevan minut helposti lähestyttäväksi ihmiseksi.