120 päivää

Kundaliinijoogassa niin kuin joissain maailman kulttuureissakin ajatellaan, että kun raskaus on kestänyt 120 päivää hedelmöittymisestä, tapahtuu tärkeitä asioita. Silloin lapsen sielu tulee asumaan kohtuun, siihen materiaan joka sen maallista elämää varten kasvaa. Siihen asti sielu, tai mahdolliset sielukandidaatit ovat pyörineet tulevan äidin ympärillä ja välillä kai vähän muuallakin, mutta sellainen loppuu 120. päivän kohdalla. Tätä on tapana juhlia.

Minulle 120. päivän juhlan järjesti minun omat kundaliinijoogaopettajani, rakkaat ja ihanat ihmiset. Minä osallistuin valmisteluihin sen verran, että toimitin listan kutsuttavista vieraista. Käytännön syistä juhlan ajankohdaksi valikoitui päivä ennen raskauteni 120. päivää. Juhlia edeltävänä iltana kun katselin sopivia vaatteita valmiiksi ja mietin mitä otan mukaan, juttelin samalla maha-asukille. Pariinkin kertaan totesin, että jos sielu vaan on jo valmis, se voi tulla jo, muuttaa kehoonsa asumaan. Niin se tekikin, minkä tajusin kunnolla vasta seuraavana päivänä. Sielu ei tullut ryminällä ja ilotulituksen saattelemana vaan ihan hiljaa ja huomaamattomasti hiipien. Jotain kuitenkin oli muuttunut. Minä puhelin vatsalleni eri tavalla kuin ennen, ja illalla vuoteessa tunsin liikkeet sisälläni. Olin aiemminkin tuntenut jotakin pientä josta en tiennyt oliko se oikeasti sitä vai kuvittelinko vain. Nyt liikkeistä ei voinut enää erehtyä. Jälkeenpäin tuntuu, että vatsa myös pullahti ulos samana iltana. En tiedä, ehkä minun vauvalla on iso sielu.

Juhlista tuli ihanat ja ainakin minulle ikimuistoiset. Paikalla oli fyysisesti kymmenkunta ihmistä, mutta monet niistä jotka eivät päässeet paikalle olivat lähettäneet lahjan tai jonkinlaisen viestin ja olivat näin hengessä mukana. En voi muuta kuin kiittää kaikkia jotka osallistuivat, tavalla tai toisella. Monet lahjoista olivat aineettomia, esimerkiksi runoja tai Yogi Bhajanin sitaatteja, minusta valtavan hienoja ja arvokkaita. Teimme myös 11 minuutin meditaation ja mantrasimme hetken yhdessä ennen kuin aloimme syödä ihmisten mukanaan tuomia herkkuja. Olin varannut mukaan perhepaketin nenäliinoja, sillä olin ihan varma että itken juhlat alusta loppuun. Mutta ei, minua ei itkettänytkään yhtään, olo oli onnellinen, rauhallinen ja tyyni. Sama tyyneys ja onni ovat jatkuneet juhlien jälkeenkin. Ennen sielun saapumista olin vähän väliä aika itkuinen ja mieleen hiipi toistuvasti ajatuksia siitä, mitä kaikkea voi vielä sattua ja tapahtua ennen kuin lapsi on tässä maailmassa. Meditoin ja yritin rauhoittua, olla tyyni ja seesteinen, mutta ei se aina ottanut sujuakseen. Mutta tunnelma muuttui täysin 120. päivän kohdalla niin että itku vaihtui hymyyn ja epävarmuus tyyneen varmuuteen.

Tosin itkeminen ei täysin loppunut juhliin, sillä seuraavana aamuna kun luin Japjia, alkoi itkettää ihan kamalasti. Eikä mitään pientä kyynelehtimistä, vaan ulvoin ja ulisin oikein kunnolla, niin että koko keho hytkyi itkun tahtiin. Monta kertaa jouduin lopettamaan lukemisen, itkemään, ja jatkamaan taas vähän aikaa. En osaa enkä haluakaan kauheasti miettiä mistä se johtui. Jotain siinä oli, vauvan sielu oli saapunut ja minä luin Sielun Laulua. Onneksi itku tuli vaan sinä yhtenä aamuna, seuraavat aamuharjoitukset Japjin kera ovat sujuneet ilman kyyneleitä.

 

 Kuvassa minun talja, osa saamistani lahjoista, kukat, nenäliinapaketti ja lasillinen yogi-teetä.