Kulunut viikko tuntuu tosi pitkältä
ajalta. Päivä päivältä suru ja olo ovat muuttuneet. Enää en itke koko aikaa, ja
mielessä vilahtelee tulevaisuuteenkin liittyviä asioita. Tulevaisuus pitää
ajatella taas ihan uudestaan, se ei mennytkään niin kuin luultiin.
Huomaan, että toipumiseen pitää antaa
itselleen myös lupa. Eteenpäin elävän mieli, niin kuin sananlaskussa sanotaan. Minä
saan toipua juuri niin nopeasti kuin toivun, eikä se vähennä tapahtuneen
merkitystä tai surun syvyyttä. Minun ei tarvitse surra kokopäiväisesti yhtään
kauempaa kuin mielekkäältä tuntuu. Ja ne toipumisen syvät prosessit ottavat
oman aikansa joka tapauksessa, vaikka palautuisinkin arkiseen toimintaan ja
elämään kohtuullisen nopeasti.
Näyttää siis siltä, että elämä
jatkuu. Ja siltä, että menen ensi viikolla töihin enkä hae lisää sairauslomaa. Mutta
joogan ohjaamista en ole vielä valmis aloittamaan uudelleen, siihen olo on
vielä liian hutera. Senkin aika tulee vielä.
Kuulostaa siltä, että sinulla on hyvät työkalut ja hyvä asenne tilanteesta selviämiseen. Itsellä oli pari vuotta sitten elämässä iso kriisi, ja toimin hyvin samalla tavalla ja samoilla ajatuksilla, mistä sinäkin tässä kirjoitat. Sulhoni kuvasi tätä toimintatapaa ilmaisulla "kierivä kaatuminen", mikä oli erittäin osuvasti sanottu. :) Voimia ja valoa <3
VastaaPoistaSuruun ja sen työstämiseen ei ole mitään ohjetta, sääntöä tai mielipidettä. Se on tosiaan jokaisen oma juttu ja siitä myös minä pidin kiinni, kun kohtasin samanlaisen surun aikanani. Minun suruni pituus tuntui herättävän enemmän tunteita muissa kuin itsessäni, vaikka minua ja lähimpiäni se kosketti kaikkein eniten. Sure niin kauan kuin sinusta tuntuu ja iloitse heti, kun siihen tulee sopiva hetki. Elä omalla tavallasi. Suru muuttaa muotoaan, muisto säilyy ja elämä jatkuu. Ihanaa, että sinulla on tuo jooga elämässäsi ja katse pikkuhiljaa tulevaisuuteen :) .
VastaaPoistaKiitos vertaistuesta :)
VastaaPoistaMinulle on moneen kertaan ja usealta taholta tuotu esiin mahdollisuus saada ammattiapua, mikä on tietenkin tosi hieno asia. En vaan tunne sitä tarpeelliseksi. Itse asiassa se tuntuu sikäli hankalalta asialta, että ensin pitäisi selittää miten minä ymmärrän koko universumin ja elämän tarkoituksen jne. Tuntuu, että te lukijat olette paljon paremmin perillä näistä jutuista kuin joku ventovieras ammattilainen. Ja minusta se näkyy teidän oivaltavissa kommenteissannekin, jotka minä koen tosi tärkeiksi.
Ymmärrän tosi hyvin tuon ammattiauttaja-maailmankatsomus -ristiriidan, mutta en ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennen kuin sen tänne kirjoitit!
VastaaPoistaNäin suurta, äkillistä ja elämänsuunnan mullistavaa surua en ole itse kohdannut, mutta joitakin luopumisia ja "puuttumisia" ja niihin liittyvää surua on elämä antanut. Sellaisia isoja mutta hitaita tajuamisia siitä, mitä minulla tässä elämässä voi olla ja mitä voin saada, ja mitä taas en, miten se erottaa minut toisista ihmisistä ja miten yhdistää. Niiden kohdalla olen huomannut, että luopuminen on syklistä tai spiraalimaista. Joissain tilanteessa jotain aktivoituu ja sitten pitää vähäksi aikaa käpertyä kasaan hoitamaan itseään. Laulaa vähän enemmän mantroja tai olla hiljaisuudessa. Sitten olo on taas vähän ehjempi ja voi jatkaa matkaa. Ehkä se on sitä, että koko elämä kiertää kehää. Välillä huomaa tulevansa paikkaan, jossa on jo ollut, mutta jotain on muuttunut, isosti tai pienesti. Elämä jatkuu muodossa tai toisessa, tavalla tai toisella. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän tarvitsisi aina ja kaikkina hetkinä hyväksyä se tai olla samaa mieltä, ei todellakaan. Paradoksaalista kyllä, suru ja luopuminen tuntuu syventävän elämäntuntua, sen tajuamista, että nyt ollaan tässä, näillä eväillä. Toivottavasti tämä ei nyt kuulosta viisastelulta, en todellakaan tarkoita sitä, että surun kanssa pitäisi olla jotenkin viisas, oppia jotain tai vastaavaa. Tai että se jotenkin ylevöittäisi. Tai että suru olisi jotain jota toivoisi kenellekään.
Voimia sulle toipumiseen. Olkoon päivät sulle niin lempeitä kuin ne tällaisina aikoina vaan voi olla.
Sirppu, kommenttisi nytkäytti omia ajatuksiani eteenpäin. Oivalsin yhden piintyneen, turhan ja etten sanoisi väärän mielikuvan itsestäni, joka on lymynnyt takaraivossani ja sieltä haitannut olemistani. Kiitos :)
VastaaPoista<3 (tämä on sydän)
VastaaPoista