Ihan poikki

Tuskin pysyy silmät auki. Käden nostaminen on tosi raskasta, saati sitten jalkojen liikuttelu. Kaikissa lihaksissa tuntuu tämänpäiväinen ankara lihastreeni. Treeni, jonka tein jäsenkorjaajani luona, enimmäkseen hoitopöydällä maaten.

En ole vähään aikaan käynytkään jäsenkorjauksessa. Käyn samalla hoitajalla vyöhyketerapiassa, ja hoito valitaan aina vähän fiiliksen mukaan, että kumpaa. Tänään tuntui jäsenkorjaukselta, ja paikallaan se olikin. Tai no, en tiedä onko koskaan sellaista tilannetta etteikö jostain päin kehoa löytyisi korjattavaa ja hoidettavaa. Näillä ikävuosin. Olen kyllä kuullut ihmisestä, joka rakastui oikein palavasti, ja samalla huomasi että yhtäkkiä koko hänen kehonsa oli ihan auki, mistään ei kiristänyt, kolottanut tai jumittanut.

Olen viime päivinä lukenut Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin, jossa Kinnunen kirjoittaa suomalaisesta kosketuskulttuurista, eli lähinnä siitä kuinka vähällä kosketuksella meistä monet elävät. Siitä huolimatta, että kosketuksella on tosi tärkeä merkitys meidän hyvinvoinnille. Ilmankos minä nyhjään siipan kyljessä koko ajan, pidän kädestä tai jalasta tai vaikka korvasta. Kirja pompsahteli mieleeni hoidon aikana moneen kertaan, ja välillä keskityin oikein tunnustelemaan miltä jäsenkorjaajan kosketus tuntui. Välillä vähän nipistävältä, välillä hyvältä ja toisinaan taivaalliselta. Miksi kaikki kosketusta kaipaavat eivät ihan aluksi kävisi säännöllisesti vaikka jäsenkorjaajalla? Puolitoista tuntia hoitoa on varmasti parempi kuin ei kosketusta ollenkaan.

Lisää asiaa jäsenkorjauksesta löytyy täältä.