Etsi ihminen jonka kaltaiseksi haluat tulla

Oletko lukenut Sinikka Nopolan kirjan Ei tehrä tästä ny numeroo? Jos olet, tiedät kuinka vaatimattomasti hämäläiset käyttäytyvät. Eila ja Rampe toistelevat kilvan, ettei heidän kummankaan ole ikäissään tarvinnu vaivata ihmisiä. Ja etelänmatkasta raportoiva hämäläismies analysoi tilanteen näin: ”Meitin jääkaappi kai sulaa yäaikaan, kun aamusin on aina lätäkkö lattialla. Emännän miälestä meirän pitäs mennä valittaan, mutta mää oon sitä miältä, että ei kai me ny näin piänestä. Mää sanoin emännälle, että se on sulle hyvää aamuvoimistelua, kun luuttuat sen lattian joka aamu. Kyä se on paree siivota itte, ei näihin etelän siivoojiin kannata luattaa. Ne jättää lattian kuitenkin pualimäräks ja sitten siinä rupee kaikenmaailman homesiänet pesiin.” Ja kun on puhe likan ammatinvalinnasta, etenee juttu näin: ”Kummitätinsä suasitteli kauppaopistoo, mutta me sanottiin, ettei meitin likalla oo erikoisempaa lukupäätä. Leipään kiinni vaan”. Ja: ”Nysse pääsi yliopistoon. Se oli kai vähä ninkun sattuma, sille alalle ei ollu paljo pyrkijöitä.” Ja edelleen: ”Nysse väitteli. Sen ala on varmaan semmonen, että siinä pääsee helposti väitteleen, ei oo tunkosta. Mutta eihän nykymaailmassa mitään töitä saa, vaikka ois tohtori.” Nämä jutut voivat vaikuttaa jotenkin huvittavilta, mutta kun ne kuulostavat tismalleen samalta kuin omien vanhempien jutut, alkaa kirjaa lukiessa selkäpiitä karmia.

Yksi keskeinen elämänasenne, jonka olen kotoani saanut, on se, ettei toisia ihmisiä saa vaivata. Heitä ei saa häiritä, eikä heidän aikaansa saa viedä millään tavalla. Tässä elämäni vaiheessa olen asiasta jo hyvinkin eri mieltä, mutta luulen, että jotakin primaariperheeni asenteesta on jäänyt takaraivooni muhimaan. Ja ehkä juuri siksi minua puhutteli erityisellä tavalla eilisessä Jagdeep Singhin työpajassa se, mitä hän sanoi opettajista ja muista esikuvaihmisistä.

Tunnistan hyvin itsessäni sen, että puuhailen asioita yksin kotona, enkä halua jakaa omia pyrkimyksiäni muiden kanssa ennen kuin olen omasta mielestäni tarpeeksi hyvä. Kuvittelen voivani harjoitella itsekseni, ja sitten näyttää taitoni koko maailmalle, tadaa. En halua häiritä muita, kysyä neuvoa ja opastusta. Mutta juuri niin Jagdeep kehotti tekemään: hakeutumaan sellaisen ihmisen luo, jonka kaltaiseksi haluat tulla. Jos haluat miljonääriksi, etsi käsiisi miljonääri. Jos haluat huippuviulistiksi, etsiydy parhaan mahdollisen viulistin luo. Ja niin edelleen. Ja jos käyt joogatunneilla, älä vain tule tunnille, tee harjoitusta ja lähde kotiin. Sen sijaan hakeudu puheisiin joogaopettajasi kanssa, kysele häneltä ja vaikka vaan istu hänen kanssaan teellä, sillä hänellä on paljon jaettavaa. Ja sama juttu muiden esikuvaihmisten kanssa; jos hakeudut miljonäärin luo, voit toki kysellä häneltä miten tulla miljonääriksi. Mutta ei sinun välttämättä tarvitse, sillä miljonääriys tarttuu myös muilla tavoin. Ja siksi ei riitä, että luet kirjan Miten tulla miljonääriksi. Kirjan välityksellä vain ylös kirjoitettu tieto välittyy, mutta ei muu miljonääriyteen liittyvä oleminen.

Kundaliinijoogaperinteeseen kuuluu healing-menetelmä, jonka nimi on Sat Nam Rasayan. Kun kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan siirsi tämän menetelmän perinnettä Sat Nam Rasayan –mestari Guru Dev Singhille, tapahtui se hiljaisuuden kautta. Ei sanoja, vain hiljaisuutta. Ja kun Guru Dev oivalsi tietoisuutensa muutoksen kautta mistä oli kyse, ei hänen tarvinnut sanoa mitään. Hän tiesi, ja hän tiesi että myös Yogi Bhajan tiesi että hän tiesi.

Minä olen aina vierastanut niiden luo hakeutumista, joita pidän opettajinani. En halua olla vaivaksi, miksi he minuun aikaansa käyttäisivät. Onneksi kundaliinijoogaopettajani ovat onnistuneet muutamalla ystävällisellä sanalla saamaan minut hakeutumaan heidän seuraansa ihan luontevasti. Jagdeepin sanat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että minun pitäisi tunkea itseni vielä moneen, moneen paikkaan ja monien eri ihmisten luo. Istumaan heidän jalkojensa juureen, ainakin noin kuvainnollisesti, vaikka minulla ei olisi oikeita sanoja ja kysymyksiä valmiiksi mietittynä. Huh, se kuulostaa itseni ylittämiseltä vielä moneen kertaan, siis se, mikä voi toisille olla ihan helppoa ja luontevaa. Ensimmäinen tilaisuus voi olla lähempänä kuin arvaankaan.

Jalankulkija taklasi tantereeseen

Hyvä jalankulkija. Kun kuljet kevyen liikenteen väylää musiikki korvillasi ja päätät yhtäkkiä että et menekään suoraan vaan käännyt vasemmalle, katso ihmeessä taaksesi. Sieltä saattaa tulla pyöräilijä. Ja se pyöräilijä voi olla niin lähellä, ettei se enää ehdi väistää äkillistä ja täysin varoittamatonta suunnanmuutostasi. Se pyöräilijä voi jopa kaatua, jos on tarpeeksi lähellä. Niin kuin minä tänään. Sellaisia tilanteita olisi hyvä välttää, vaikka pyöräilijän ylpeydelle olisikin hyväksi olla välillä rähmällään asvaltilla.

Enpä muistakaan milloin olisin viimeksi kaatunut pyörällä. Kyllä sitä aina välillä sattuu, mutta ihan viime vuosina en ole ollut kumollaan. Enkä muista ikinä aikaisemmin tulleeni jalankulkijan taklaamaksi. Onneksi vauhti oli molemmilla kohtuullisen hiljainen. Jalankulkija siinä taisi enemmän pelästyä kuin minä, hän kyseli moneen kertaan olenko kunnossa ja onko kaikki hyvin. Vasemmassa jalassa vähän tuntui, kun sen päälle kaaduin, mutta ei mitään merkittäviä vammoja. Eikä pyörällekään käynyt kuinkaan.

Viluttaa

Kyllä se ihan oikein on kirjoitettu, tuo otsikko. Ei nyt ole aiheena mitkään tunnetilat vaan se, että on syksy ja vilu. Ja viluttaa vähän väliä, noin oudokseltaan, kun ei taas ole tottunut tällaisiin lämpötiloihin ja pohjatuuleen. Kelit ottivat sellaisen harppauksen kylmempää kohti, että minulla jäi yhden vahvuinen takki kokonaan välistä, kun piti heti vaihtaa lämpimämpään. Joulukaktukset ja pelargoniat olen jo kuskannut sisälle, etteivät ne jäädy. Runkoruusu saa vielä olla, se kukkii täyttä päätä, eikä ole vielä älynnyt heittää lehtiään maahan.

Sisällä olen napsautellut kesän kiinni olleet lattialämmitykset kaikki päälle. Silti tuntuu, että kotona on paikoitellen tosi kylmä. Esimerkiksi rappusissa, joita ei lämmitetä yhtä lämpimäksi kuin yläkerta ja alakerta. Tai alakerta meillä lämpimin on, ei yläkertaakaan ihan niin lämpimäksi lämmitetä, kun siellä ei juuri oleskella. Paitsi minä joka aamu, kun teen joogaharjoitustani, mutta ei tunnin takia kannata lämmittää tilaa 20 asteeseen. Meillä on kesäisen mattojen pesun jäljiltä pidetty lattioita paljaina, ja matot ovat odottaneet puhtaina rullalla syksyn saapumista. Eilen pesin jo osan lattioista, ja levittelin mattoja pestyille lattioille. Yritän huomenna ehtiä pesemään loput, niin saadaan matot joka paikkaan. Ja mukava mäntysuovan tuulahdus hetkeksi leijumaan ilmaan.

Niin että antaa tulla vaan, syksy, täällä ollaan valmiina. Eilen jo räntääkin vähän sateli, ikään kuin varoitukseksi. Pitäisikö kaivaa jo lumikola kellarista? Sitten oltaisiin ihan todella hyvin varustautuneita talven tuloon.

Hiukset

Siitä on nyt vähän reilu vuosi aikaa, kun viimeksi kävin kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. Kampaaja meni ja ohensi hiukset ihan kauheiksi – mitäs pidin silmäni kiinni enkä vahtinut mitä tapahtuu. Tässä vuoden mittaan latvoja on kyllä tasailtu ihan kotikonstein, terävillä ompelusaksilla. Sen homman voisi tehdä taas, mutta peilin kautta toimiminen näin pitkien hiusten kanssa on kieltämättä vähän hankalaa, käsissä ei tahdo pituus riittää. Odottelen, jos meille tulisi kylään joku, jolla pysyy kampa ja sakset kädessä.

Se täytyy sanoa, että näin pitkät hiukset ovat kyllä helppohoitoiset. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt sellaiseen rytmiin, että pesen hiukset pari kertaa viikossa. Muuten ne saavat enimmäkseen olla, yleensä jollakin tavalla kiinni. Eikä niihin tarvitse tunkea mitään tököttejä, sen kun pesee shampoolla ja hoitaa hoitoaineella, siinä kaikki. Edellisen kerran kun minulla oli pitkät hiukset, jouduin pesemään ne joka toinen päivä. Muuten päänahka alkoi kutista ja sattua aivan sietämättömästi. Mutta silloin oli elo hiusten kanssa muutenkin erilaista. Jouduin esimerkiksi pitämään hiukset kiinni myös öisin, sillä muuten hiuskasoja eksyi suuhuni, ja sai aikaan epämiellyttäviä oksennusrefleksikohtauksia. Näiden nykyisten hiusten kanssa ei niin ole tapahtunut, vaikka pidän ne öisin auki. En tiedä mistä johtuu, ehkä olen alkanut nukkua suu kiinni, tai jotain.

Edellisten pitkien hiusten kanssa oli myös se ero nykyiseen, että silloin värjäsin niitä. Ne olivat punaiset. Nyt ne ovat värin(kin) suhteen luonnontilassa, ja täytyy sanoa, että ne ovat aika kummallisen väriset. Vaaleat, mutta hyvin tumman vaaleat, ja samalla vähän punertavat. Kasvojen läheltä hopeaiset, latvoista enempi hunajan väriset. Kummalliset kerta kaikkiaan. Aikoinaan leikkautin pitkät hiukseni lyhyiksi, sillä minusta alkoi tuntua, että olin liian vanha pitämään pitkiä. Aikuisella naisella pitää olla asialliset, lyhyet hiukset. Nuoret naiset voivat huinia pitkissä hiuksissa. Onneksi se ikä, siis lyhyiden aikuishiusten ikä on mennyt ohi, ja voin taas antaa hiusten kasvaa.

Syyspäivän tasaus

Minä aloitin tämän syyspäivän tasauksen pitkässä meditaatiossa heti aamulla, klo 5.30. Meillä oli ohjelmassa kahden ja puolen tunnin mantrameditaatio. Mantra oli tällä kertaa tämä.

Sat Siri

Siri Akaal      

Siri Akaal

Mahaa Akaal

Mahaa Akaal

Sat Naam

Akaal Muurt

Wahe Guru

Mantra on yksi gurmukhinkielisistä sadhanamantroista, ja juuri meidän aikamme eli Vesimiehen ajan mantra. Sen toistaminen muistuttaa meitä siitä, että olemme ajattomia ja kuolemattomia olentoja. Akaal tarkoittaa kuolematonta, ja juuri se toistuu mantrassa kerran jos toisenkin. Mantra antaa meille rohkeutta ja tekee meistä voittoisia kaikilla elämänalueilla.

Voittajan olo tuollaisen meditaation jälkeen kieltämättä aina onkin. Vaikka jokainen pitkä meditaatio sujuu edellistä helpommin ja nopeammin. Kun meditoimaan alkaa, 2,5 tuntia on yksi silmänräpäys. Ja juuri kun on päässyt hyvään vauhtiin, se jo loppuukin. Tämä ei ole vain minun mielipiteeni, vaan suurin piirtein kaikki, jotka ovat tuollaisessa meditaatiossa olleet, ovat ihmetelleet ajan nopeutumista. Tänään yksi osallistuja, jolle tämä oli ensimmäinen kerta, sanoi arvioineensa että on mennyt ehkä tunti kun meditaatio oli ohi.