No voin minä kertoakin, mistä eilinen
huono tuuli alkoi. Töissä oli maanantaina muutto, eli minun työhuoneeni muutti
lattiaremontin tieltä pois, samassa kerroksessa talon toisesta päästä toiseen.
Minulla on työhuoneessani aika paljon tavaraa, joten muuttolaatikoitakin tuli
toista kymmentä. Laskin laatikot pakattuani ne.
Tiistaina purin laatikot uudessa
huoneessa. Laskin laatikot, ja minusta niitä oli yksi vähemmän kuin pakattuja.
Ja ihan kaikki tavaratkaan eivät löytyneet. Sanoin asiasta muuttomiehille, ja
he etsivät kadonnutta laatikkoani muiden huoneista, ja vähän joka paikasta.
Keskiviikkoaamuna yksi muuttomies
kävi jälleen luonani, ja kysyi oliko laatikko löytynyt, ja oliko tärkeääkin
tavaraa kadoksissa. Häntä selvästi häiritsi koko asia, ja hän lupasi käydä
kaikki paikat vielä kerran läpi. Minä järjestelin vielä purkamiani tavaroita,
ja huomasin että ne tavarat, joiden olin luullut puuttuvan, olivatkin
jäljiltäni kaapissa. Itse asiassa mitään ei tainnut olla kadoksissa. Ja siinä
vaiheessa heräsi kaamea epäilys: olinko sittenkin laskenut pakkaamani laatikot
väärin.
Niin sen oli oltava. Ei ensimmäinen
ja tuskin viimeinenkään kerta, kun minä lasken päin honkia. Mutta nyt alkoi
todella nolottaa, sillä olin vaivannut muuttomiehiä ja muitakin ihmisiä ihan
turhaan. Muuttomiehet olivat jo siltä päivältä lähteneet, joten en voinut kertoa, ettei mitään
ollutkaan hukassa. Ja sitten vaan kärvistelin omissa, ikävissä fiiliksissäni.
Tälläkin tarinalla, tai siis
tapahtumalla lienee opetuksensa. Ja sitä opetusta olen miettinyt eilisen ja
vielä tämänkin päivän. Ensimmäinen ajatus tietenkin oli, että tuollainen
töppäily opettaa minulle nöyryyttä ja muistuttaa siitä tosiasiasta, että
minäkin teen virheitä vaikka kuinka keskittyisin. Mutta tarkemmin ajateltuna,
senhän minä osaan jo. Osaan oikein hyvin etsiä syytä itsestäni ja olla
varovainen tekemisissäni. Ja silti teen tuollaisia töppäilyjä. Eli jotain muuta
tässä lienee taustalla.
Pikkuhiljaa alkoi syntyä sellainen
ajatus, että tämä tapaus voisi opettaa minua antamaan anteeksi itselleni.
Pahimmalta tässä kaikessa tuntui se, että muut joutuivat tekemään ihan turhaa
työtä sen takia, että minä möhlin. Ja sitä toisten ihmisten vaivaamista pitäisi
välttää viimeiseen asti, sehän oli se elämän lähtökohta ja kantava ajatus, eikö
vaan. Mutta jos ajatuksen kääntäisi niin, että ihmiset ovat valmiita näkemään
vaivaa minun vuokseni, eikä heitä haittaa vaikka lopulta selviäisi, että heidän
vaivannäkönsä on perustunut laskuvirheeseen. Minä tässä taas olen ankarin
arvostelijani, muut ovat minua kohtaan paljon armollisempia. Minä osaan antaa
anteeksi muille vaikka mitä, mutta omat kömmähdykseni otan liian vakavasti. Ja
kömmähdyksiä tulee, se on ihan selvä. Niitä ei voi välttää, mutta oma
suhtautumiseni niihin sopisi mennä uusiksi.
Ja jos ajatuksen kääntää noin,
toistaa koko tapaus jollakin tapaa sitä samaa opetusta minulle kuin Jagdeep
Singhin työpaja, Padma Priyan tapaaminen ja se, mitä muutamat muutkin läheiset
ihmiset ovat viime aikoina hyvinkin voimakkaasti sanoneet.
Ehkä tällaiset ajatukset ovat vähän vakio kulttuurissamme. Ajatella, että jotkut ihmiset osaavat nauraa virheilleen!
VastaaPoistaOlen katsellut mieheni pojan touhuja reilun vuoden, ja olen huomannut, että hän ei osaa suhtautua itseensä yhtään huumorilla. Piirre on tietysti varsin määräävä ja normaali teini-iässä, mutta kyllä se vaikeuttaa elämää niin paljon! On täysi mahdottomuus olla tekemättä virheitä, ja on täysi mahdottomuus olla kaikkien silmissä edes ok tyyppi. Näitä asioita vaan ei ole niin helppo sisäistää...
Mieli on kuitenkin julma isäntä. Vaikka on aikuinen, ja luulee tietävänsä asioista jo jotain, on siltikin aika paljon ajatustensa armoilla. Olisi niin kiva, kun olisi jotain kykyä opettaa lapsille ja nuorille edes joitain tapoja pärjätä mielensä (ja sen lopttoman kritiikin) kanssa. Tuntuu vaan, että käsitteet on liian monimutkaisia, tai ainakin, että itse ei osaa pysyä muodossa, joka olisi lapsille ymmärrettävissä. Ja eipä sen puoleen, itselläkin ajatukset kotkottaa koko ajan jotain kriittistä sontaa...
Luulen, että aika paljon vaikuttaa se, miten lähimmäiset suhtautuvat sekä nuoren että omiin virheisiinsä. Minulle on kotona opetettu, että virheitä ei saa tehdä. Piste. Näin jälkeenpäin ajatellen vanhemmilta olisi ollut fiksu veto edes joskus kommentoida sekä omia virheitään, että minun sanomalla vaikka että ei se mitään. Ei haittaa. Sattuuhan näitä. Ja tosiaan, vaikka nauraa hyväntahtoisesti päälle.
VastaaPoistaMinulle kanssa opetettiin, ettei virheitä saa tehdä. Ja joskus kun kuuntelee poliittisia keskusteluita, tulee mieleen, ettei heillekään (eduskuntalaisille) sallita sitä ensimmäsitäkään virhettä, vaan odotetaan heidän(kin) olevan yli-ihmisiä. Voi meitä. Älä sure väärinlaskua, lasken usein silmukoita ja kun pääsen puikon loppuun laskuissani, minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä sain tulokseksi...
VastaaPoistaVilukissi, tuo silmukoiden ja kerrosten laskeminen oli kyllä vihonviimeistä puuhaa! Ja minä olen sentään joskus neulonut isoja pitsipöytäliinoja. Minä, jonka on kauhean vaikea käsittää, että jos kavennus tehdään joka 5. kerroksella, niin montako kerrosta silloin neulotaan kaventamatta. Ei mikään ihme, että olen vaihtanut puikot kangaspuihin. Niiden kanssa touhu on paljon roisimpaa, ei niin kerroksen päälle tarkkaa. Eikä tarvi kaventaa.
VastaaPoista