Valoisaa Uutta Vuotta!

Oikein paljon valoa ja luonnon ihmeitä vuodelle 2014!

Siirtymisiä

Piti päivittää blogia jo aikaisemmin, mutta kaikissa hotelleissa ei – jostakin käsittämättömästä syystä – ole ilmaista nettiyhteyttä. Nyt ollaan jo takaisin kotona, joten piuhojen päässä ollaan taas.

Lomamatkamme viimeiseksi yöksi siirryimme La Gomeran saarelta Teneriffalle. Näin oli matkanjärjestäjä eli oma siippani jo etukäteen suunnitellut. Halusimme ehtiä paluulennolle kotiin, eikä lauttamatka Gomeralta Teneriffalle ole niitä kaikkein luotettavimpia yhteyksiä, varsinkaan jos tulee myrsky tai tapahtuu jotakin muuta odottamatonta. Menomatkalla lautta oli puolitoista tuntia myöhässä jostakin minulle tuntemattomasta syystä. Itse asiassa koko menomatka oli aika pitkä, sillä matka Helsinki-Vantaan lehtokenttähotellista meidän apartementokseen Gomeralla kesti 19 tuntia. Liikuimme lentokoneella, bussilla, lautalla ja lopulta vuokra-autolla. Mutta sinne pääseminen oli todellakin kaiken vaivan arvoista.

Niin, siirtymä Teneriffalle. Siippa oli varannut meille hotellihuoneen Los Cristianoksesta, läheltä satamaa johon saavuimme ja läheltä bussipysäkkiä, josta pääsimme eteläiselle lentokentälle. Minä jouduin jonkinlaiseen kulttuurishokkiin jo heti kun kävelimme turistien täyttämää rantakatua satamasta hotellille. Miten paljon ihmisiä, ja kaikkea! Gomeran vaelluspoluilla kaikki kulkijat tervehtivät toisiaan, niin kuin myös kylässä, jossa asuimme. Siis myös paikalliset tervehtivät turisteja. Laaksossa, jossa asuimme, ainoat äänet yöllä olivat ne kaksi kukkoa, jotka kiekuivat kilpaa aamuyön varhaisista tunneista pitkälle aamupäivään asti. Siirtyminen niin rauhallisesta paikasta turistialueelle tuntui samalta kuin loppukesä lapsuudessa, kun olin ollut 8 viikkoa mökillä juttukavereina vain mökkinaapurit ja kaksi kertaa viikossa kauppa-auton kuski, ja sitten yhtäkkiä palasinkin kotiin television ja kavereiden keskelle. Pää siinä menee hetkeksi ihan pyörälle.

Joka tapauksessa pääsimme onnellisesti kotiin viime yönä. Loma oli ihana. La Gomera oli kertakaikkisen upea, ja sinne pitää todennäköisesti päästä vielä uudelleen.

Harmitti niin vietävästi

Kun joitakin vuosia sitten aloin kasvissyöjäksi, eli jätin ruokavaliostani lihan pois - kala siihen ei ole koskaan allergian takia kuulunutkaan - olin vähän huolissani. Kovasti kyselin asiaa paremmin tuntevilta, että kuinka kauan pitää kasvisruokaa syödä, että elimistö lakkaa sulattamasta lihaa. Jotenkin halusin pitää portin auki takaisin sekaruokavalioon. Sitä porttia en ole tarvinnut, eikä mielessä ole käynyt lihansyönti, siis sillä tvalla tosissaan.

Söimme tänään lounasta patikointiretkemme varrella. Kerroin tarjoilijalle englanniksi, että olen vegetaristi ja kysyin mitkä ruoka-annokset käyvät vegetaristille. Hän vastasi (saksaksi, täällä suurin osa turistesta on saksalaisia), että soppa, salaatti ja talon lautanen. Otin talon lautasen. Ruoka muistutti erehdyttävästi pavusta tehtyä hernekeittoa. Ja toden totta, hetken syötyäni huomasin, että seassa oli myös lihaa.

Ruoka jäi siihen, meillä oli vähän kiire jatkaa matkaa. Harmitti ihan älyttömästi. Ei ninkään se, että olin syönyt liharuokaa - en jaksa uskoa elämäni tai henkisen kehitykseni kaatuvan niihin muutamaan lusikalliseen - vaan se, että nimenomaisesti kysyttyäni kasvisruokaa minulle esitellään liharuoka. Miksi, oi miksi?!

Kipusin jyrkkää vuorenrinnettä alas ja kiukuttelin itsekseni. Kaipasin ymmärrysä ja myötätuntoa. Mietin, mihin voisin valittaa. Kuinka isoilla areenoilla voisin kuuluttaa kokemaani vääryyttä. Lasku alas jatkui ja jatkui, jokainen askel piti asetella tarkkaan ja polvikierukat tuntuivat tulevan jo korvista ulos. Vastaan tuli totisia ihmisiä, jotka kiipesivät ylös sitä helvetillistä vuorenseinää. Siis ylös, kun minä hädin tuskin pääsin alas. Siinä askel askeleelta alkoi myös minun kiukkuni laantua. Ehkä kaikki oli väärinkäsitystä. Ehkä minun pitäisi opikella saksaa, että kävisin saksalaisesta turistista. Tai espanjaa, että voisin keskustella pikallisten kanssa heidän äidinkielellään.

No mitä järkeä sitten on ajella taksilla vuoren päälle ja rämpiä sieltä jalkaisin alas? Sitä minäkin mietn moneen kertaan. Mutta kyllä siinäkin on oma tolkkunsa. Se jääköön toisessa postauksessa pohdittavaksi.

La Gomera hiljenee ja valmistautuu huomisiin seikkailuhin.

Näkymiä

Tällaiset on maisemat meidän apartementoksen seinän kokoisesta ikkunasta aamulla, kun aurinko ei vielä paista tähän laaksoon.

Tänään poistumme kotoa.
Huomenna poistumme maasta, joten


Hyvää Joulua!

Muistirauhanen

Eilinen vakitunti oli viimeinen tänä vuonna, joten joulun toivottelua riitti. Ensi vuonna aloitetaan heti loppiaisen jälkeen, ja ihmisten pukuhuonepuheista innostuneena otin tammikuun teemaksi muistin. Kundaliinijoogassa on useita muistiin vaikuttavia harjoitussarjoja, ja päätin, että tehdään niitä sitten. Kunhan muistavat tulla paikalle, siitä se lähtee.

Yhdestä kirjasta löysin heti kolme muistiharjoitussarjaa. Samantyyppisiä, fyysisistä harjoituksista koostuvia sarjoja ne ovat kuin muutkin. Harjoitussarjojen sanotaan vaikuttavan muistirauhaseen, joka sijaitsee pään sisässä, samassa linjassa kuin otsakeskus. Hmmm. Sattuuko kenelläkään olemaan enemmän tietoa tästä muistirauhasesta?

Rakkaus ja myötätunto

Tämän syyskauden aikana olen jostakin syystä ohjannut paljon harjoituksia, jotka kohdistuvat sydänkeskukseen. Tietenkin rintakehää avaavat harjoitukset ovat hyviä ihan fyysisellä tasolla. Sen lisäksi tuntuu, että sydänchakran vahvistaminen on ihan älyttömän tärkeä asia, ei vähiten itselläni. Ja vaikka minä en joogatunnilla tee niitä harjoituksia jotka ohjaan, saan ohjatessani kuitenkin harjoituksen hyvät vaikutukset myös itselleni.

Sydänchakra on rakkauden ja myötätunnon tyyssija. Kuten myös kärsivällisyyden, kiitollisuuden ja anteliaisuuden. Ja juurikin sydämellisiksi ihmisiksi kuvaisin niitä, jotka kohtaavat kaikki ihmiset loputtomalla rakkaudella ja kärsivällisyydellä heidän inhimillisyyttään kohtaan. Minä en ole sellainen, paitsi ehkä joskus hetkittäin, vaikka toivoisinkin olevani.

Avoin ja tasapainoinen sydänchakra on tarpeen myös silloin, kun saamme rakkautta ja myötätuntoa. Vaikka meistä niin moni haikailee rakkauden perään, ei ole ollenkaan sanottua, että osaamme ottaa sen vastaan kun se kohdalle osuu. Tai ainakaan minä en osaa. Varsinkin toisten myötätunto on vaikea asia. Elämän pettymykset raportoin hyvin vähin sanoin muille ihmisille, ja kun saan heidän myötätuntonsa, yritän mahdollisimman nopsaan huitoa sen pois ja siirtyä seuraavaan asiaan. Vähän siinä on hämäläistä ”ei tehrä tästä ny numeroo” –mentaliteettiakin. Mutta oikeasti, miksi en voisi hetken viivähtää toisten myötätunnossa? Mitä niin tavattoman kiusallista siinä oikein on?

Ja se rakkaus. Kuinka vaikea laji se onkaan. Tai ehkä ei niinkään itse rakkaus, vaan rakkaudenosoitusten vastaanottaminen. Lahjojen saaminen, kun ei ole antaa vastalahjaa. Hellien sanojen lukeminen sähköposti- ja tekstiviesteistä. Huh, minut ne saavat aina tosi kummalliseen olotilaan, enkä oikein tiedä miten päin olisin. Eikä nyt ole kyse mistään romanttisesta rakkaudesta, vaan minulle äärettömän tärkeistä ihmisistä.

Tällaista tämä elämä on, opettelua. Ja oman vajavaisuuden hyväksymistä. Voi hyvinkin olla, että sydänchakra-teema jatkuu minun tunneillani vielä keväällä.

Erakoitumista ja miksi minä olen minä

Tänä viikonloppuna olisi useammatkin joogahenkiset pikkujoulut. Mietin pitkään, kumpiin menisin. Kunnes tulin tulokseen, että en mene kumpiinkaan. Ehkä olisi syytä, sillä en ole ihan varma onko tällainen kotona nyhjääminen ja mökkiintyminen minulle loppujen lopuksi hyväksi. Tuskin. Mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu houkuttelevimmalta ja parhaalta. Johtuu varmasti sisäänpäin kääntymisen vuodenajasta, mutta samalla mietin, onko tässä jotakin muutakin mukana. En osaa tarkemmin sanoa mitä se voisi olla.

Sadhanaan sentään suuntasin aamulla, vielä ei erakoituminen ole niin pitkällä, että kävisi edes mielessä jättää sadhanaa väliin. Koko kaksi ja puoli tuntia tuntui yhdeltä silmänräpäykseltä, eikä 22 minuutin pitkä mantra ole ehkä koskaan vilahtanut minulta niin nopeasti ohi. Tai siis sen 22 minuuttia se kestää, mutta yleensä siinä ajassa ehtii pitkästyä ja kyllästyä moneen kertaan – tänään ei.

Sadhanassa sain lahjaksi tällaisen kangaskassin.

Teksti Travel light. Live light. Spread the light. Be the light. on tietenkin sitaatti kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanilta. Kevyin kantamuksin matkustaminen on entuudestaan tuttua, ja luulen että onnistumme taas pakkaamaan kohtuullisen vähän tavaraa mukaan jouluksi. Mutta jos kevyin kantamuksin matkustamista miettii vähän vertauskuvallisemmin, en ole ollenkaan varma kuinka hyvin olen siinä onnistunut. Jotenkuten, ehkä. Yritän petrata koko ajan. Yritän karistaa matkastani kaikkia niitä kantamuksia lapsuudesta ja ylipäänsä elämäni varrelta, joita en tarvitse. Tai ainakin ne pelot, pettymykset ja muut varjot, joita on turha raahata mukanaan.

Joskus vuosia sitten minulla oli vaihe, jossa tuskailin sen kysymyksen kanssa, että mikä tekee minusta juuri minut (tiedän, olisi NIIN paljon helpompaa jos ei tarvitsisi kipuilla tuollaisten kysymysten kanssa. Mutta minkäs teet, tällainen minä olen). Paras vastaus, jonka tuskaani sain, oli se, että meidän kokemuksemme tekevät meistä sen, ketä me olemme.  Silloin tämä vastaus tyydytti tuskani, vaikka se tuntuikin jollakin selittämättömällä tavalla ontolta. Myöhemmin olen joogafilosofian kautta törmännyt ihan toisenlaiseen vastaukseen. Sen mukaan me emme ole meidän kokemustemme tuote, vaikka usein kokemuksiimme samastummekin. Tätä samastumista on hyvä kuitenkin välttää, ja muistaa että me olemme meidän kuolematon sielumme. Sielu vaan usein peittyy kaikkeen röhnään, jota sen päälle kasautuu. Siinäkin mielessä olisi hyvä pitää kantamukset kevyinä, etteivät ne peitä sielumme säteilevää valoa.

Ajatus sielusta ja siitä, että en olekaan kokemusteni summa, on ollut minulle mullistava. Ajatus sielusta tuo mukanaan muun muassa sen, että minä olen syntynyt minuna. En siis ole ollut syntyessäni jotenkin vähemmän minä, koska minulla ei ole vielä silloin ollut kaikkia niitä kokemuksia, jotka minulla nyt on. Minä olen ollut täydellisesti minä jo silloin, koska sama sielu on asustanut minussa jo silloin. Käsitys sielusta myös asettaa kokemukset elämän varrella omaan mittakaavaansa, eivätkä ne enää ole keskeisiä minuuden rakennuspalikoita. Se ajatus helpottaa varmasti kaikkia niitä, joiden lapsuus tai nuoruus on ikävien kokemusten värittämä. Sinä olet eri asia kuin kokemuksesi, muista se.

Piti kirjoittaa muutama rivi, mutta pitkä postaushan tästä tuli, kun alkuun pääsin. Seuraavaksi taidan ilmoittautua Kundaliinijoogayhdistyksen matkalle Valkoisen tantran meditaatioon Tukholmaan, tänään on viimeinen ilmoittautumispäivä. Sillä kai minä jo helmikuussa olen valmis kömpimään ihmisten ilmoille täältä luolastani. Kovin lupaavaa matkan kannalta ei ole se, että Tukholmasta pitäisi palata Amorella-laivalla, joka makaa parhaillaan karilla Ahvenanmaan saaristossa.

Kirjakatsaus: joogasalin naiset

Jo jonkin aikaa on korviini kantautunut mainintoja kirjoista nimeltä joogasalin naiset. Kun ne jokin aika sitten olivat kaupan kirjakerhon lehdessä, päätin hankkia molemmat. Mutta alkuperäisinä, englanninkielisinä versioina. Onneksi se tapahtuu nykyään niin helposti netin kautta.

Ensimmäinen kirja on nimeltään Tales from the yoga studio, ja se on suomennettu nimellä Tasapainoilua – joogasalin naiset 1. Toinen kirja on Head over heels, suomeksi Opetuksia – joogasalin naiset 2.

Ihan viihdyttävää luettavaa molemmat, joskin ensimmäisen kirjan alku on aavistuksen kömpelö, mutta kyllä sekin vauhtiin pääsee.

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat pääosin Los Angelesiin, ja ehkä hämmentävintä onkin lukea siitä valtavasta joogavyörystä, joka siellä vaikuttaisi tapahtuneen. Joogasaleja on pilvin pimein, ja suosituimmat joogaopettajat ovat kuin rocktähtiä. Kirjojen kirjoittaja Rain Mitchell sisällyttääkin tarinaansa tosi mukavalla tavalla hämmästelyn siitä, miten jooga on kaupallistunut, miten siihen liittyy kilpailu, egon pullistelu ja kaikennäköinen muu inhimillinen toiminta, joka ei ole ihan linjassa joogafilosofian kanssa. Kirjoissa jooga ei ole ihan se pääasia – ja hyvä niin – vaan ikään kuin tapahtumaympäristö päähenkilöiden elämille, joista ei kipeitäkään asioita puutu. Eikä kukaan ole täydellinen, vaan kaikki kirjan henkilöt inhimillisiä ja keskeneräisiä.

Toisessa kirjassa mainitaan kundaliinijooga kerran, kahden naisen keskustelussa. Tässä teille se pätkä:

’You mean your boyfriend doesn’t do yoga?’

’He does; it’s just that he only does kundalini. I know it’s supposed to be great and everything, but I’m sorry, it’s just not what I think of as yoga. The turbans and the gongs and everything? And half the time, they’re just sitting there breathing.’

‘Have you taken any classes?’

‘Please. I don’t have patience for that.”

Hilarious. Muuten, jos joku haluaa itselleen nuo englanninkieliset kirjat pientä rahallista korvausta vastaan, myyn omani mielelläni. Ilmaise ostohalukkuutesi huutamalla hep tämän postauksen kommenteissa ja laita viesti sähköpostiini jagdev.kaur@kolumbus.fi. Tee siis molemmat, vain toinen ei nyt riitä.