Jooga ja ääni

Niin, se retriitti. Sen otsikkona oli jooga ja ääni, ja me teimme paljon kundaliinijoogaharjoituksia ja jonkin verran ääniharjoituksia. Ja välillä rentouduimme tai joogasimme äänikylvyssä.

Minun retriittiä määritti aika pitkälle se, että en ollut fyysisesti ollenkaan parhaimmillani. Nuhasta vielä jämät jäljellä, ja yskä. Ne saivat kehon värähtelemään äänen mukaan vähän toisella tavalla kuin niin sanotuissa normaaliolosuhteissa. Lisäksi minulla oli juuri ollut kivuliaita selkäongelmia, eli fasettilukkoja alaselässä. Retriittiin mennessä lukot olivat jo auenneet, mutta selkä ei vielä ollut mitenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ja kaiken kruunasi kuukautiset tuskallisten kramppien ja teurastusta muistuttavan vuodon kera. Kaiken tämän takia jätin vatsan ja alaselän alueelle kohdistuvat joogaliikkeet kokonaan tekemättä, kuten myös raskaimmat harjoitukset kuten aurinkotervehdykset, ja vaan lepäsin niiden aikana.

Jos joogamatollani oli meno aika rauhallista, niin mielessä vilisti sitäkin enemmän asioita. En tiedä mistä niitä ajatuksia oikein kumpusikaan. Kesken jonkin harjoituksen sain päähäni, että kundaliinijooga on oikeastaan ihan tyhmää ja tarpeetontakin, joten taidan lopettaa sen kokonaan. Vähän kyllä vihlaisi, että mitäs sitten tilalle, kun jooga vie elämästäni niin ison osan. Onneksi tuo ajatus ei viihtynyt minun matkassani kauaa, vaan meni pois.

Toinen jännä juttu, jota luultavasti pitää pureskella vielä jonkin aikaa, oli huomata kuinka vaikea minun oli tehdä niitä ääniharjoituksia. Kundaliinijoogaharjoitukset ovat helppoja, ja minun on aina ollut tosi helppoa tehdä mitä harjoituksessa tehdä pitää, vaikka kyseessä olisi joku hullunkurinen tai jollakin tavalla eriskummallinen harjoitus. Sen vaan tekee, mitään kyselemättä tai tekemistään kyseenalaistamatta. (Nyt en puhu harjoituksista, joissa fysiikka ei riitä. Ne ovat eri asia.) Mutta ääniharjoituksiin olisin tarvinnut paljon enemmän motivointia kuin mitä oli tarjolla. Monessa kohtaa kävikin niin, että jäin kuuntelemaan muiden ääniä, ja olin itse ihan hiljaa. Mikä ei tietenkään sekään ollut ollenkaan huono vaihtoehto.

Joskus siinä iässä, kun hevoset alkoivat kiinnostaa, aloin käydä ravitallilla koska ratsastamiseen ei ollut rahaa. Siellä työskenteli vanha mies, puolimustalainen, joka neuvoi minut hevoshommissa alkuun. Olin ollut tallilla vasta muutamana päivänä, kun hän totesi, että Jagdev on sellainen ihminen, joka tekee pyytämällä mitä vaan, mutta käskemällä ei mitään. Hän siis näki minusta hyvin nopeasti jotakin sellaista, mitä en itse vielä silloin tiennyt. Mutta tähän asiaan olen törmännyt uudestaan ja uudestaan elämässäni. Jos käsketään, minulla menee jarrut päälle ihan automaattisesti. Samasta syystä olen varmastikin hakeutunut joogaan, ja juuri sellaisten joogaohjaajien tunneille, jotka korostavat itsen kuuntelemista, ja esittävät harjoitusten tekemisen ikään kuin ehdotuksina. He eivät käske tai komenna, ja minä voin päättää teenkö niin kuin he ehdottavat. Ja silloin totta kai teen, niin pitkälle kuin vaan kykenen.

Viikonlopun ääniharjoitusten esittely oli vähän toisenlainen. Ei kyse ollut suoranaisesta käskemisestä, enkä nyt ihan saa otetta siitä, miksi minä asetuin vastahankaan ja jumpittelemaan. En tiedä, tätä pitää miettiä vielä. Omalta osaltaan nekin harjoitukset siis vastaavat kysymykseen: ”Kuka minä olen”.

Retriitissä jäin kaipaamaan kahta ihan konkreettista asiaa. Ensimmäinen oli kunnon yöunet. Jos illan viimeisen harjoituksen ja aamun ensimmäisen harjoituksen väliin jää aikaa vain 7 tuntia, on se minusta melko vähän. Kyllä sen sitten ihmisistä huomasikin: äänikylvyssä äänet meinasi hukkua ihan kokonaan kylpijöiden kuorsauksen ja tuhinan alle. Toinen, mitä kaipasin, oli mantrat. Edes yksi 11 minuutin mittainen mantrameditaatio olisi tämän kaipuuni täyttänyt. Mutta sellaista ei tällä kerralla ollut ohjelmassa. Ehkä joskus toiste. Mielelläni lähden toistekin tällaiseen retriittiin, jos vaan tilaisuus tulee.