Pom-pom-pom-pom-pomelo

Ei meillä kotona syöty mitään erikoisuuksia, kun olin lapsi. Perunaa ja soosia oli aika usein, ja muita suomalaisia perusjuttuja. Pastaa ei kukaan ollut vielä keksinyt, vaikka makaroni ja spagetti tunnettiin kyllä. Etelän hedelmät appelsiini ja mandariini olivat tuttuja myös, mutta enempi luotettiin kotimaiseen puolukkaan. Ja sitä rataa. Mutta yksi eksoottinen poikkeus oli, nimittäin pomelo. Niitä vanhempani hankkivat joskus harvoin työpaikkansa kautta, jos sattuivat saamaan.

Olen pomeloja syönyt viimeksi joskus silloin, primaariperheeni kanssa asuessani, eli aika monta vuosikymmentä sitten. Enkä ole niitä sen koommin juuri nähnytkään kaupoissa. Mutta jostain syystä tänä talvena pomelot ovat palanneet! En tiedä onko kyse siitä, että pomeloja on kaupassa nyt eri tavalla eli paremmin saatavilla, vai siitä, että minä olen avannut silmäni pomeloille. Joka tapauksessa niistä on tullut mukavaa puuhastelusyömistä telkkarin äärellä iltaisin. Jaksan korkeintaan puolikkaan päivässä.

Kuvan pomelo taitaa olla jo kuudes tänä talvena. Ainoa ongelma näissä hunajapomeloissa on se, että ne ovat kiinalaisia. Eli eivät mitään varsinaista lähiruokaa, ja kasvaneet sekä ekologisesti että sosiaalisesti epäilyttävissä olosuhteissa. Ehkä minä syön vielä muutaman kunnes teen moraalisen ryhtiliikkeen ja alan boikotoida kiinalaisia pomeloja. Ehkä ne siihen mennessä jo loppuvatkin kaupasta, se helpottaisi boikotointia kummasti.