Sydämen energia liikkeellä

Joskus vuosia sitten olimme kanssajoogaajan kanssa menossa maanantaiaamun kundaliinijoogatunnille. Tunnin piti poikkeuksellisesti sama joogaope, jonka viikonloppukurssilla olimme olleet juuri lauantaina ja sunnuntaina. Mutta kun ope tuli avaamaan ovea, oikein pelästyin. Luulin ensin että hän oli jostakin ihan kauhean vihainen, mutta sitten huomasin, että hän oli tosi väsynyt. Yleensä sama ope on aina tosi aurinkoinen, mutta nyt hän näytti, no, nuhjuiselta ja uupuneelta. Ja sitten kävi vielä niin, että kyseiselle aamutunnille ei tullut muita, vaan olimme siellä kanssajoogaajan kanssa kahden, siis tietenkin open lisäksi.

Koska ope näytti niin uupuneelta, keskityin koko joogaharjoituksen ajan lähettämään hänelle hyvää, virkistävää ja voimistavaa energiaa. En minä tiedä miten se tapahtuu enkä varsinaisesti osaa mitään energioiden kanavointeja, mutta vaan ajattelin tekeväni harjoitusta ikään kuin hänelle. En ole koskaan kysynyt häneltä mitään jälkeenpäin, mutta tunnin jälkeen hän näytti jo omalta, iloiselta itseltään. Tunnin lopussa teimme meditaation, jonka aikana aloin itkeä kuin Niagaran putous. En tiedä johtuiko itkeminen enempi siitä, että lähetin opettajalle jotakin ihan suoraan sydämestäni, vai siitä että meditaatiossa käytimme mantraa, joka sai minut siihen aikaan itkemään keskimäärin aina.

Eilisessä sadhanassa pitkän mantran alussa tuo maanantaiaamu vilahti mieleeni. Ja taas alkoi itkettää. Ja taas tuli tunne, että haluan avata sydänkeskukseni kaikille ja lähettää sydämen vihreää energiaa ihan jokaiselle. Ja lähettelinkin, en tiedä menikö perille, mutta ainakin yritin. Itkin ja lauloin mantraa ja rakastin kaikkia. Kuvittelin tämän meidän sinisen maapallon kämmenteni väliin, sydänkeskukseni kohdalle, ja ympäröin sen sydämen valolla. Ja yhtäkkiä tuntui, että maapallo käsieni välissä alkoi soida. Se soi kaikkien sadhanaan eri puolilla maapalloa kokoontuneiden ihmisten mantroja. Ja niiden mantroja, jotka mantraavat pitkin päivää, työssään ja muissa askareissaan. Ihan kaikkien mantrat soivat käsieni välissä, ja me, samaan saliin kokoontuneet ihmiset olimme osa koko maapallon ympäröivää äänivärähtelyä. Se oli kauhean itkettävä ja voimakas kokemus, jonka kanssa pitkä 22 minuutin mittainen mantra sujahti ohi hetkessä. Ja josta tuli lämmin, hyvä olo.

Että sellaista. Kuulostaa ihan huurupäiseltä, kun sitä tunnetilaa tai kokemusta yrittää näin jälkeenpäin kuvata. Mutta ei Wahe Guru Wahe Guru Wahe Guru Wahe Jio –mantraa suotta kutsuta ekstaasimantraksi, se saa ihmisen milloin millaiseen tunnetilaan. Totta puhuen minun tunnetilani mantran aikana on useimmiten pitkästyminen, mutta aina joskus jokin muukin.