Hathajoogassa

Tänään oli paikallisen joogayhdistyksen joogaohjaajien tapaaminen. Niitä on toki ollut vähintäänkin kerran vuodessa ennenkin, mutta minä en ole aiemmin ehtinyt tai muuten saanut raahauduttua paikalle. Nyt oli helppo mennä, huristella polkupyörällä läpi kaupungin.

Joogaharjoituksen ohjasi ihminen, joka oli saanut aivoinfarktin joskus 10 vuotta sitten. Hän oli pitkään koomassa, eikä hänen pitänyt lääkärien mukaan herätä. Eikä hänen pitänyt istua pyörätuolissa, käyttää rollaattoria, kävellä kävelykepin kanssa niin kuin hän tänä päivänä tekee, eikä hänen pitänyt puhua. Hän ei ollut joogannut ennen infarktia, mutta piti joogaa tosi isona ja merkittävänä asiana kuntoutumisessaan. Hän siis on tänä päivänä vanhasta ammatistaan eläkkeellä, mutta työskentelee joogaohjaajana. Täysin hän ei infarktista ole toipunut eikä toivu, mutta hän vaikutti olevan hyvinkin sinut asian kanssa.

Hänen ohjaamansa harjoitus oli tosi kiva, siinä oli paljon kaikkea mukavaa. Siinä nyt oli vaan yksi puute: se ei ollut kundaliinijoogaa. Joka tapauksessa harjoitus verrytti minun selän ja pakaroiden lihaksia, jotka eilen itse ohjaamani aamusadhanan harjoitus sai tuntumaan vähän kireiltä. Sellaisilta, että lihaksilla on tehty jotakin, mitä niillä ei joka päivä tehdä.