Loman loppua

Työttömän kesäloma on päättynyt ainakin sen suhteen, että taas on alettava kirjoittelemaan työhakemuksia. Kirjoitin rahahakemuksenkin työttömyyskassalle, kun posti toi palkkakuitin parin päivän hommasta, jonka tein kesäkuun alussa. Sain siis laitettua kesäkuun työttömyyskorvaukset hakuun. Niin, ja siippakin palasi töihin.

Olo on kuitenkin vielä kesäinen. Vielä ei ole mieli täynnä uusia ajatuksia ja uuden syksyn intoa. Ehkä on vielä liian aikaista siihen. Edelleen olen sitä mieltä, että minulle paras aika kesälomailuun on heinäkuun puolesta välistä elokuun puoliväliin. Nyt ei siis vielä olla minun luontaisen lomakauden lopussa, ja silti on pikkuhiljaa siirryttävä pois loma-asennosta.

Kesälomamatka 2014

Niin vain tuli aika lähteä jo ajat sitten suunnitellulle ja varatulle matkalle itäiseen Suomeen. Kaikki alkoi sunnuntaina niin, että hankkiuduimme polkupyörinemme VR:n palveluja hyödyntäen Mikkeliin.

Maanantai 21.7. Mikkeli–Savitaipale 83 km

Vähän hirvitti etukäteen, sillä 80 kilometrin polkeminen ei ole minulle mikään kaakunpala. Toisaalta, olen polkenut pidempiäkin matkoja, joten tiesin tästäkin selviäväni. Joten ei muuta kuin matkaan. Päivä oli lämmin, pyöräilyyn ehkä turhankin paahteinen, ja maasto mäkistä. Koko päiväetapin kruunasi noin 10 kilometrin hiekkatieosuus. Pyrimme välttämään isoja teitä, joilla kulkee paljon rekkoja, ja siksi valitsimme sivutien. Hiekkatieosuus vaan oli tosi, tosi raskas, ja näin jälkeenpäin ajatellen päätie olisi voinut olla parempi vaihtoehto. Ainakin se olisi voinut olla nopeampi.

Aloin olla jo melko väsynyt, kun hiekkatie alkoi, ja siksi mieliala ei enää ollut erityisen korkealla. Tie mukaili maaston muotoja niin, että jokaista jyrkkää alamäkeä seurasi jyrkkä ylämäki. Tasaista ei ollut. Etenimme niin, että laskimme alamäen kieli keskellä suuta. Ja alamäen jälkeen talutimme ylämäen, sillä minä en olisi niitä ylös päässyt, tai jos olisinkin, olisi ylös ajaminen ollut tosi paljon raskaampaa kuin taluttaminen. Eli alamäki ajaen, ylämäki kävellen, alamäki ajaen, ja niin edelleen. Sitä 10 kilometriä. Aurinko porotti, ja suuret paarmat kiersivät ympärillämme. Jos totta puhutaan, meinasi minulta loppua usko siihen, että koskaan pääsemme perille. Mutta niin vain pääsimme.

Savitaipaleella meillä oli varattuna huone Olkkolan hovista. Suihkun jälkeen alkoi taas elämä voittaa, ja ilta Piilipuun terassilla hyvän ruuan ja Olkkolan hovissa tapaamamme pyöräilijäpariskunnan kanssa oli kertakaikkisen mukava.

Tiistai 22.7. Savitaipale–Lappeenranta 45 km

Valitsimme reitin, joka kulki Taipalsaaren kautta, ja se olikin tosi mukava etappi. Tasaista! Ei pahoja mäkiä! Mieleen alkoi taas muistua, mikä pyöräilyssä on niin kivaa. Kaunis suomalainen kesämaisema, jonka keskellä pyörä rullaa eteenpäin kuin omia aikojaan. Hiljaista, vain silloin tällöin joku muukin tiellä kulkija.

Takareisissä tuntui vielä edellisen päivän ylämäet, mutta päivämatka oli sen verran lyhyt, että se kävi hyvästä verryttelystä. Lappeenranta oli mäkinen kaupunki täynnä kesäihmisiä ja auringonpaistetta.

Keskiviikko 23.7. Lappeenranta–Imatra 42 km

Lojuimme aamiaisen jälkeen huoneessamme, jotta emme olisi liian aikaisin Imatralla. Itse asiassa meillä kävi joka paikassa hyvä tuuri, ja saimme huoneen heti, vaikka olimme vähän liian aikaisin majapaikoissamme.

Imatraa kohti suhteellisen tasainen maasto jatkui, ja ympärillämme pörräsi kauniita sudenkorentoja. Ihanaa, ihanaa! Perillä meitä odotti todellinen helmi, Imatran Valtionhotelli. Harvoin ihminen pääsee asustelemaan niin kauniissa jugendlinnassa, ja vielä kaksi yötä.

Torstai 24.7. Imatra–Ruokolahti–Imatra 42 km

Viimeisenä pyöräilypäivänä saatoimme jättää pyörien sivulaukut ja omaisuutemme hotelliin, ja ajella kevyellä kuormalla. Reitti vei Vuoksen vartta Ruokolahdelle, ja sieltä vähän eri tietä takaisin Imatralle. Vuoksi oli kaunis. Vuoksenniska viehättävä pieni kylä, joka vaikutti ihan elinvoimaiselta, toisin kuin lukemattomat muut kylät joihin pyöräillessä törmää. Syy on ilmeisesti Stora Ensin Kaukopään tehtaan. Ajoimme sen ohi, ja voi hyvä tavaton miten surrealistiselta valtava tehdaskompleksi keskellä kauneinta järvimaisemaa näytti. Ihan niin kuin jokin järjettömän kokoinen avaruusalus olisi laskeutunut järven rantaan.

Imatralle palaillessamme tajusin, kuinka idässä olimme. Tien vieressä oli kyltti, joka kertoi, että Imatran rajanylityspaikkaan on matkaa 9 kilometriä, ja Svetogorskiin 10 kilometriä. Huh!

Perjantaina antauduimme jälleen VR:n kuljetettavaksi, ja palasimme kotiin. Kaikin puolin onnistunut ja kiva matka, ja kasvisruokaa löytyi helposti joka paikasta.

Sormukset karkuteillä

Tämän viikon viidestä kundaliinijoogatunnista toteutui lopulta kolme. Selvä enemmistö sentään. Mutta voin kuvitella, että ei ole asiakkaillekaan kivaa miettiä, että menisinkö tänään joogaan ja jos ilmoittaudun, toteutuuko tunti vai ei ja jos ei niin mitäs sitten tekisin. Toisaalta ymmärrän hyvin senkin, ettei yritys voi pyöriä kannattavasti jos joogatunti pidetään aina kun sinne on yksikin ihminen tulossa, ja tunnista maksetaan ohjaajalle palkka. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eivätkä varmasti yrittäjällekään helppoja.

Sadhanassa minun ei tarvinnut tänään ohjata harjoitusta, sillä sen ohjasi yksi kundaliinijoogaopettajakoulutuksessa oleva joogi. Hyvin ohjasikin; on aina tosi mukava huomata miten opettajakoulutettavilla on homma, tilanne ja energiat hanskassa vaikka kuinka jännittäisi ja ihan kaikki sanoitukset eivät vielä tule suusta niin kuin kotona harjoitellessa. Yksityiskohtia ehtii kyllä harjoitella vielä, pääasia että homma muuten toimii.

Siippa oli yhtenä iltana terassikierroksella vanhan ystävänsä kanssa. Seuraavana aamuna hän kertoi, että oli tiputtanut kihlasormuksensa. Meillä molemmilla on samanlaiset valkokultaiset kihlasormukset, ja niiden lisäksi samanlaiset vihkisormukset. Alun perin meidän piti tyytyä vain yksiin sormuksiin, mutta eräässä suomalaisessa korufirmassa työskentelevä ystävämme sai meidät ylipuhuttua ostamaan myös vihkisormukset – tai oikeammin hän osti ne meille puoleen hintaan. Joka tapauksessa, siippa oli terassilla jostain syystä irrotellut kihlasormusta sormestaan pöydän alla, ja kuinka ollakaan, sormus oli livennyt hänen hyppysistään. Ja tipahtanut terassin lattian lautojen väliin. Se oli ihan hyvin näkynyt sieltä, mutta ei ollut suostunut tulemaan ylös. Seuraavana päivänä siippa palasi terassille aseinaan neulepuikko ja rautalankaa. Ja kalasteli sormuksen takaisin sormeensa.

Eräänä kesänä siippa jätti molemmat sormuksensa Ahvenanmaalle mökkiin, jonka olimme vuokranneet. Onneksi ystävällinen mökin omistaja nouti sormukset ja postitti ne siipalle. Mutta tällaista sattuu, toisille vähän useammin kuin toisille.

Yksi oli, toinen peruttiin

Sijaistan tämän viikon lomailevaa kundaliinijoogaopettajaa. Ihan mukava ohjata taas pienen tauon jälkeen. Tänään piti olla kaksi tuntia, ja aamupäivän tunti olikin ihan mukavalla osanottajamäärällä. Sen sijaan iltatunti peruttiin liian vähäisen kiinnostuksen takia. Eipä se kauheasti haittaa, sillä en ollut erityisesti valmistellut iltatuntia vaan olisin pitänyt ihan saman harjoituksen kuin aamupäivätunnillakin. Rahat tietenkin jää toteutumattomasta tunnista saamatta, mutta eipä minun talouteni ihan siihen kaadu. Tällä viikolla minulla pitäisi olla vielä kolme palkallista joogatuntia ja yksi seva sadhana.

Mitäköhän nyt sitten tekisin? Vai jatkaisinko kesäistä laiskottelua.

Sadhanan parhaat palat

Jo jonkin aikaa on minun joogaamisessani ollut ihan selvä trendi, jonka mukaan yhä vaan vähemmän kiinnostaa fyysiset asanat ja aina vaan enempi meditaatiot. Joskus vielä innostun viuhtomaan mukana raskaassa harjoituksessa, mutta yhä useammin käy niin, että en löydä mistään tarvittavaa motivaatiota. Ja kun niin käy, tulee pikkuriikkisen huono omatunto, mutta samalla muistan että olen kyllä aikoinani tehnyt harjoituksia tosi, tosi paljon. Parhaimmillani kävin noin 5 kertaa viikossa kundaliinijoogatunneilla, ja tein parhaani mukaan kaiken minkä pystyin. Enää en niinkään, vaan usein sadhanoissakin jätän osan asanoista mielikuvaharjoittelun varaan.

Tänä aamuna kävi sadhanassa sitten niin, että olin reippaana mukana lukemassa Japjin, mutta kun tuli fyysisen harjoituksen aika, vedin villasukat jalkaan, huovan päälle ja asettauduin lepäämään. Taisin nukahtaakin. Sitten taas rentoutuksen jälkeen ylös, ja mantroja laulamaan. Tuli poimittua rusinat pullasta, eli sadhanan parhaat palat plakkariin.