Vastaanottaminen on lahja antajalle

Sopivasti vuodenaikaan ja tietenkin joulunaikaan liittyen on päässä pyörinyt kovasti ajatuksia antamisesta ja vastaanottamisesta. Eikä se pyörintä ole ollut pelkästään pään sisäistä, vaan olen törmännyt aiheeseen monella muullakin tavalla. Lisäksi Kundaliinijoogayhdistyksen uusimmassa jäsenkirjeessä oli parikin juttua sevasta eli pyyteettömästä palvelemisesta. Niitä voi lukea täältä.

Päässä pyörinyt ajatus on pitkälti kiteytynyt siihen, että toisen ihmisen lahjan tai palveluksen vastaanottaminen tekee sen antajalle antamisen mahdolliseksi. Minun kotikasvatukseeni kuuluu se, että ei saa jäädä kenellekään velkaa. Ja velkaa jää, jos antaa toisen antaa enemmän kuin itse antaa takaisin. Minut on opetettu, tai ainakin yritetty opettaa myös kursailemaan oikein kunnolla: ei nyt olisi tarvinnut, ihan suotta näit vaivaa minun takia. Kursailuhan on aika kummallinen tapa, siinä on kyse itsensä pienentämisestä ja siitä, että ei ota toisen lahjaa vastaan hyvillä mielin vaan vähän kuin pitkin hampain, ettei näyttäisi ahneelta.

Työssäni minulla oli tapaaminen suomenruotsalaisen herrasmiehen kanssa, joka tarjoili minulle teetä italialaisissa kengissään ja kalvosinnapeissaan. Siinä minä istuin, toimiston sohvalla, ja annoin hänen tarjoilla, ja mietin kuinka epäkohteliasta olisi kieltäytyä. Hengittelin syvään, että osaisin ottaa vastaan hänen lahjansa, asettua palveltavaksi. Lähtiessäni hän auttoi takin päälleni, ja minä kiitin hiljaa mielessäni siippaa, jonka kanssa hommaa on harjoiteltu juuri sen verran, että osasin olla autettavana. Ohivilahtava ajatus kun huomasin mitä on tekeillä, oli napata takki ja todeta että ei tartte auttaa, osaan minä pukea itsekin.

Tänään töissä hyvä työkaverini tuli työhuoneeseeni tuomaan minulle joulukortin. Ilahduin siitä kovasti, kauniista kortista, ja yritin pitää pois ajatuksen siitä, että minulla ei ollut hänelle mitään. Ei aina tarvitse olla, yritän oppia ajattelemaan, ja vieläpä niin että uskon sen itsekin. Ja kyllä minä opin.