Päästä irti jo!

Töissä tuli yllätyksiä vastaan. Joudun edelleen hinkkaamaan tehtäviä, joista haluaisin jo eroon, siirtyä projektin seuraavaan vaiheeseen. Ei onnistu, sanoi puhelimessa hän, jolla on valta päättää minun tekemisistäni. Hän on sama henkilö, joka on saanut koko projektin aikataulut sekaisin. Tai siltä se minusta näyttää.

Puhelun jälkeen kiukutti niin paljon, että teki mieli huutaa. Vaan ei ole meidän työpaikalla sellaista tilaa, jossa voisi käydä karjumassa. Ja jos huutaa jossain yleisissä tiloissa tai työhuoneessa, tulee joku kumminkin heti kysymään, että onko sinulla kaikki kunnossa. Jos ei sitten saman tien soita vahtimestareita tai valkotakkisia viemään huutajan pois. Lounaalla suunnittelimme huutotilaa, sillä muutkin kokivat sen tarpeelliseksi. Äänieristys ja pehmustetut seinät olisivat hyvät. Pitää ottaa asia esiin seuraavassa kehityskeskustelussa.

Joo, mutta juttu on nyt se, että en tahdo millään saada päästettyä irti harmistuksestani. Egoni mielestä minulle on nyt tehty vääryyttä, minun työtäni on hankaloitettu ja niin edelleen. Ehkä sekin on egoni, joka on nyt sitä mieltä, että voisin oikein rypeä kurjuudessa ja keskittyä yksinomaan miettimään, millaista vääryyttä olen kokenut. Minä, joka haluaisin vaan tehdä työni hyvin. Ihan alkaa jo itseänikin kyllästyttää tämän asian hautominen, mutta jotenkin olen siinä nyt jumissa. Onneksi huomenna on aamusadhana, siellä tuollaiset pikkujutut unohtuvat hetkessä. Edessä on myös koko pitkä viikonloppu, jolloin voi ajatella ihan kaikkea muuta paitsi työasioita. Eiköhän maanantaina ole mieli jo toinen, niin että jaksan kääriä hihat ja alkaa tehdä mitä minulta odotetaan. Vaikka aluksi pitkin hampain. Itseni tuntien tiedän, että innostun taas hommasta, kunhan pääsen alkuun.