Olen jo pitkään miettinyt ja
yrittänyt keksiä mitä olen erityisesti tullut tähän elämään opettelemaan.
Jotkut osaavat sanoa sen ihan suoraan, ja tietävät mistä koko jutussa on
kysymys. Minä en. Mutta ehkä viime aikoina olen päässyt asiasta jollakin tavalla
vihille, vaikka arvailua kaikki vieläkin on. Samalla on älyttömän hauska
yrittää nähdä, että millainen sielu minä olen. Tässä maallisessa elämässäni en
hyvin näe kuin tämän elämän itseni, mutta millainen on se osa minua, joka ei
kuole. Millainen osa minua on se, joka on ollut mukana suunnittelemassa tätä
elämää. Välillä tulee mieleen, että täydellinen pököpää, mutta ei se niin mene.
Me kaikki olemme henkisiä olentoja
opettelemassa elämää fyysisessä kehossa. Mutta silti tulee mieleen, että ehkä minun
elämässäni fyysinen kehoni näyttelee jotenkin ekstrakeskeistä osaa. Olen
sairastanut paljon elämäni aikana, ja saanut tuntea millaista on kun keho ikään
kuin pettää tai ei toimi toivotulla tavalla. Toisaalta saan joogata ja
pyöräillä, tuntea mitä kaikkea kivaa keholla ja kehossa voi tehdä. Samaan
aikaan kehoni on jo pituutensa takia sellainen, ettei sitä oikein voi jättää
sivuseikaksi. Olen usein kiusallisenkin tietoinen fyysisestä olemassaolostani. Vähän
kuin norsu lasikaupassa.
Jokin aika sitten tunsin kehossani
taas sellaisen oudon, ehkä sekunnin tai kaksi kestävän puistatuksen. Tunne oli
tuttu lapsuudestani, mutta näin aikuisiällä en ollut sitä pitkiin aikoihin
kokenut. Tunnetta on vaikea kuvata, se on vähän kuin haluaisi ulos nahoistaan.
Tai sellainen, kun on talvella ollut uimahallissa ja uinut niin viime tippaan
asti, että joutuu kiireessä pukemaan kerroksittain vaatteita päälleen kuivattelematta
ensin kunnolla. Viimeksi kun sen tunsin, välähti saman tien mieleeni mistä oli
kysymys. Jonkinlaisesta hankaluudesta sopeutua fyysiseen olemassaoloon, kun on
tottunut ei-fyysiseen olemassaoloon. Huikea ajatus, joka meinasi viedä jalat
alta.
Tämän fyysisen elämän opettelun ja
kokemusten kerryttämisen lisäksi minulla on tässä elämässä toisenlainenkin, tai
ehkä jopa useita toisenlaisia tehtäviä. Ajatus siitä, mikä tehtävä voisi olla,
on kuitenkin vielä niin uusi ja hauras, etten halua kirjoittaa siitä mitään.
Tuo tuollainen puistatus tuo mieleeni jotain vastaavaa, minä saan niitä usein semmoisina hetkinä kun tunnen läheisyyttä Jumalan kanssa tai olen oivaltamassa jotakin, ja on aivan kuin se ajatus tai tunne puistatuksesta hiukan heikkenisi... Kuin en olisi valmis vielä...
VastaaPoistaKiinnostavaa!! Luulen että me puhutaan samantyyppisestä asiasta, vaikka sitä vähän eri tavalla kuvaammekin.
VastaaPoista