Retriittipaikka Korppoossa

Pyöräretkellä yövyimme kaksi yötä Korppoossa hotelli Nestorissa. Mainio paikka, rakennettu vanhaan navettaan. Ainoa miinuspuoli oli se, että huoneissa oli huono äänieristys. Meitä se ei onneksi haitannut, sillä hotellin muut asukkaat – paikka oli molempina öinä täynnä – elivät varsin hiljaista elämää. Toisaalta saattaa olla, että he olisivat halunneet nukkua vielä, kun me jo menimme alakertaan aamiaiselle.

 

Hotellin liiketoimintaa on kesäkuun alusta asti pyörittänyt yrittäjäpariskunta, jonka rouva huolehti meistä ja aamiaisesta. Hän kertoi, että hotelli on aiemmin ollut kiinni talvet, mutta nyt he yrittävät saada markkinoitua hotelliin toimintaa ympäri vuoden. Tosin markkinointi samalla kun kesäsesonki on parhaillaan, on vaikeaa, kun nukkuakin pitää, että jaksaa.

Mieleen tuli heti joogaretriitit. Paikka sopisi siihen hommaan tosi hyvin. Alakerran aamiaissali olisi mitä parhain joogalle (lattialämmitys!), mutta syödä pitäisi sitten jossakin muualla. Ehkä alakerran aulaan mahtuisi syömään. Keittiö löytyy, ja veikkaan että kokki myös, jos haluaa pakettiin ruuat. Toinen vaihtoehto on tietenkin tehdä pöperöt itse.

Hotelliin mahtuu yöpymään 17 henkeä. Kahden hengen vessallisia huoneita on suurin osa, mutta myös muita kombinaatioita. Ja jos sängyt eivät riitä, aivan naapurissa on B & B Faffas, josta löytyy 12 vuodetta lisää.

Minä niin näen Nestorin ikimuistoisten ja ihanien joogaretriittien paikkana. Toivottavasti joku innostuu asiasta. Viereisellä Houtskarin saarella harjoitetaan astangajoogaa kesäisin retriittien muodossa tosi paljon. Miksei sitten Korppoossakin?

Pyöräilystä ja kävelystä

Jos joku on jo ehtinyt kaivata, että missä minä olen kun ei blogi päivity, niin reissussa ollaan oltu. Ja nyt palattu. Matkaa taitettiin enimmäkseen polkupyörillä, vaikka välillä nostettiin pyörät junan kyytiin tai ajettiin lauttaan. Kilometrejä kertyi yhteensä 327, mutta kukapa niitä laskee.

Reitti meni niin, että ajeltiin junan kyydissä Turkuun, jossa oltiin ensimmäinen yö. Aamulla laivaan, ja kohta puolen päivän jälkeen oltiinkin jo Maarianhaminassa. Siellä viivyttiin kaksi yötä, ja tehtiin päiväreissu Eckeröhön, josta risteiltiin Ruotsin puolelle Grisslehamniin ja takaisin. Maarianhaminasta siirryttiin Kökariin yhdeksi yöksi ja Korppooseen kahdeksi viimeiseksi yöksi. Korppoosta käytiin päiväseltään Houtskarissa. Korppoosta lähdettyämme ajeltiin takaisin Turkuun, ja sieltä junalla kotiin. Laivoja, lauttoja losseja oli matkan varrella yllin kyllin, tarkkaan ottaen 10, vaikka jätettäisiin Aurajoen ylitys Förillä pois laskuista.

Yritin ennen matkaan lähtöä saada luettua loppuun Cheryl Strayedin kirjan Wild (suomennettu nimellä Villi vaellus, ja samanniminen taitaa olla myös kirjasta tehty elokuva), mutta enpä saanut kun jäi viimeiset 10 sivua lukematta. Mukaan otin ihan eri kirjan, kun en halunnut jättää Wildiä mihinkään matkalle enkä myöskään kuljettaa sitä luettuna mukanani. Mietin kirjaa kuitenkin ajellessa paljon.

Kirja kertoo kirjoittajansa 1800 kilometrin mittaisesta vaelluksesta pitkin Pacific Crest Trailia, joka kulkee USA:n länsirannikolla läpi koko maan, Kanadasta Meksikoon. Voisi kuvitella, että useiden kuukausien mittainen vaellus on tylsä kirjan aihe, mutta ei. Kirja on tosi taitava kuvaus matkan edistymisestä ja samalla siitä, miten Cheryl päätyi lähtemään yksin koko reissuun. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012, mutta itse asiassa Cheryl teki matkan jo 1990-luvulla, ennen kännyköiden ja internetin yleistymistä. Ei siis mikään ihme, että nainen päätyi ottamaan mukaan kaikenlaista ei-niin-tarpeellista, kuten kokoon taittuvan sahan, josta hän kyllä hankkiutui jo alkumatkasta eroon keventääkseen rinkkaansa. Koska kaikkea ei ollut mahdollista kantaa mukana tai hankkia matkan varrelta, Cheryl oli lähettänyt itselleen postipaketteja reillä oleviin postitoimistoihin. Näin hän sai uusia sukkia ja t-paitoja sekä lisää kuivamuonaa.

Pyöräillessä mietin, kuinka paljon samoja aineksia Cherylin huikeassa patikointimatkassa ja meidän todella paljon vaatimattomammassa lomailussamme oli. Me liikuimme ihmisten ilmoilla, kaksin, ja nukuimme hotelleissa. Silti meidänkin ajatuksemme alkoivat pyöriä vain oleellisen ympärillä, niin kuin Cherylinkin: selviääkö päivän etapista. Riittääkö juotava seuraavaan vesipisteeseen asti, koska syödään ja koska pääsee nukkumaan. Nälkä on koko ajan, ja koko ajan väsyttää. Käy kuin meditoidessa, että päässä ei kohta enää liiku kovinkaan montaa ajatusta, tai ainakaan kovin monimutkaista ajatusta, kun mieli keskittyy eteenpäin pääsemiseen. Selviytymiseen. Vaikka oikeasti, en minä väitä että meidän pyörämatka olisi ollut erityisen vaativa tai mitään ”oikeaa” selviytymistaistelua. Mutta omat ponnistuksensa sekin vaati.

Eilinen päivämatka olikin siinä Nauvon ja Rymättylän välillä ja vähän Rymättylän jälkeen tosi mäkistä. Minulle kävi yhdessä ylämäessä vanhanaikaisesti: lossi tuli rantaan, ja minä lähdin ajamaan lossin jälkeistä mäkeä ylös muiden pyöräilijöiden mukana. Tai osa alkoi suosiolla taluttaa. Minä yritin ajaa, ja yritin vähän liikaakin, jolloin käy niin, että minun keuhkot alkavat piiputtaa ja pahimmassa tapauksessa myös vinkua. Silloin on pakko pysähtyä ihan kokonaan, ja yrittää saada hengitys tasaantumaan. Se ottaa aikansa, ja siltikin keuhkoihin sattuu vielä pitkään. Siinä oli taas minun nöyryyden läksyni. Olisin halunnut olla pyöräilijä, joka pystyy viikon varustus kyydissä ajamaan sellaisen mäen ylös. Mutta sellainen pyöräilijä minä en näköjään ole.

Tänään jaloissa tuntuu eiliset ylämäet. Jalkoja väsyttää. Onneksi on sadepäivä, eikä tarvitse tehdä oikein mitään, paitsi purkaa laukut ja pestä pyykkiä. Käydä saunassa ja levätä. Strayedin kirjan olen lukenut jo ajat sitten loppuun, ja suosittelen sitä muillekin. Suomennetun pokkarin näin päivänä eräänä ruokakaupan hyllyssä, joten kirja lienee helppo saada käsiin. Myös pyöräilyä suosittelen kaikille, joille se vaan mitenkään sopii. Jos tuntuu, että kunto ei kestä ja ylämäet ovat liikaa ja aina on vastatuuli, niin hankkikaa sähköavusteinen pyörä. Ne ovat kuulemma aikamoisia menopelejä.

Universumin kirjastossa

Universumi järjestelee asioita ja vastailee pyyntöihin toisten ihmisten välityksellä. Välillä ne ihmiset ovat tuttuja, välillä tuiki tuntemattomia. Tuntemattomien kautta järjestellyt asiat tuntuvat monesti paljon ihmeellisemmiltä ja hämmästyttävämmiltä kuin tuttujen, vaikka loppujen lopuksi kyse on ihan samasta asiasta. Universumin järjestelyt tuntuvat myös erityisiltä silloin, kun toimitusaika on tosi lyhyt. Voi melkein sanoa, että mitä lyhyempi toimitusaika, sitä varmemmin loksahtaa suu auki hämmästyksestä. Pitkän toimitusajan jälkeen ei tunnu samalta, kun on ehtinyt jo hermostua ja kyllästyä odottamaan ja unohtaa mitään koskaan toivoneensa.

Viime aikoina universumi on järjestellyt käsiini kirjoja. Ensimmäinen tuli, niin kuin muutama postaus aiemmin kirjoitin, luettavakseni kanssajoogaajan suosiollisella avustuksella. Hän tiesi paremmin kuin minä, että minun pitäisi lukea Satu Rommin uusin kirja Monsuunimantroja – kirja, jota aiemmin jo täälläkin ruodin. No eipä mitään, viime viikolla olin menossa ohjaamaan joogaa, ja joogapaikalla huomasin yksinäisen kirjan. Se oli Satu Rommin Kahvia ja Guruja eli kolme vuotta Intiassa (Basam Books 2009), Rommin ensimmäinen teos. Joku ihana ihminen oli vapauttanut kirjan minun kulkureitilleni, joten nappasin sen mukaan. Se oli siis bookcrossing-kirja.

Luin kirjan. Se oli minusta paljon parempi kuin Monsuunimantrat, eikä ärsyttänyt ollenkaan niin monessa kohdassa. Itse asiassa aika harvoin. Yksi pahimmista oli kenties tämä:

Olin löytänyt astangajoogan vuosia aiemmin sillä tyypillisellä tavalla, jolla naiset päätyvät henkisiin harrastuksiin: ihastuin joogaavaan mieheen ja seurasin häntä tunnille. Miehen suhteen asia ei kehittynyt kovinkaan pitkälle, mutta astangajoogasta tuli sitä suurempi rakkauden ja intohimon kohde. (s. 10–11)

Naiset siis päätyvät henkisiin harrastuksiin miesten perässä. Mutta ovatko miehet sitten jo jotenkin valmiiksi henkisyyden harrastajia? Niin voisi päätellä Rommin kommentista. Tosin omassa tuttavapiirissä on runsain mitoin niitä miehiä, jotka ovat päätyneet joogan pariin seuraamalla joogaa harjoittavaa naista. Eli eiköhän homma toimi ihan molempiin suuntiin, vaikka Rommi antaa ymmärtää toisin.

Pienoinen yllätys oli se, kuinka paljon samaa asiaa näissä kahdessa lukemassani Rommin kirjassa on. Tosi paljon toistoa. Se ei varmaankaan häiritse, jos kirjat lukee useamman vuoden välein, mutta näin peräjälkeen luettuna asia alkoi vähän häiritä. Ja samalla harmittaa se Monsuunimantrat vielä entistä enemmän: miksei Rommi ole voinut kirjoittaa sitä samantyyppisellä otteella, kuin Kahvia ja guruja. Miksi Rommi on kirjoittanut sen niin tympeän kriittisellä tavalla, ja asemoinut itsensä niin kummallisella tavalla suhteessa omaan kritiikkiinsä?

Rommin kirja lähti eteenpäin, toivottavasti siitä on iloa vielä monille.

Universumille vielä pikku vinkiksi, vaikka olen tämän jo sanonutkin eräässä (suljetussa) blogissa: haluaisin lukea myös Mikael Bergstrandin kirjan Sumua Darjeelingissä – ja teetä. Tosin bloggaaja oli sitä mieltä, että kannattaa kävellä kirjastoon ja lainata se. Kuulostaa vähän turhan tavanomaiselta ja tylsältä tavalta saada kirja luettavaksi. Mitäköhän universumi tuumaa, jos odottelen jotain tyylikkäämpää? Vähän epäilen, että voi tulla pitkä odotus.

Kesän suorittamisesta

Ei sille mitään voi, en vielä osaa elää kesiä niin joogisesti, että en suorittaisi tiettyjä asioita. Nyt puhutaan lähinnä mattojen ja ikkunoiden pesusta sekä marjojen pakastamisesta. Vaikka näiden toimintojen tekeminen itsessään voi olla ihan hauskaa, loppujen lopuksi, ja niistä voi löytää tietyn meditatiivisen moodin, on ne silti tehtäviä jokakesäisellä listalla. Sillä listalla, jonka mieluiten unohtaisin. Mutta hyvin tiedän, että sitten talvella harmittaa likaiset ikkunat ja matot, jos ne jää pesemättä. Ja erityisen paljon ottaa päähän, jos ei ole pakastemarjoja – silloin sätin itseäni harmistuksissani niin paljon, että varmasti tiedän, mitä pitää tehdä seuraavana kesänä.

Joka tapauksessa, nyt on matot pestyinä yläkerrassa odottamassa lattioiden pesua loppukesällä, ja mattojen levittämistä lattialle. Kesällä on niin paljon projekteja kesken ja ramppaamista paljain jaloin tai kengät jalassa sisälle ja ulos, ettei puhtaita mattoja kannata laittaa lattialle. Ikkunat on pesty, paitsi rappusissa ja yläkerrassa. Ne voi jäädäkin pesemättä, mutta parempi olisi jos ei jäisi. Pesimme siipan kanssa yhdessä alakerran ikkunat, ja minä vaihdoin pitkästä aikaa verhot. En ole erityisen innokas verhojen vaihtelija, täällä ei vaihdu gardiinit edes joka vuosi.

Nyt sitten odotellaan, että mustikat kypsyy. Mansikoita voisi kai alkaa jo pakastaa, mutta taidan odotella niidenkin kanssa vielä. Litra mansikoita kuuluu päivittäiseen ruokavaliooni tässä vaiheessa vuotta, mutta pakastamaan innostun yleensä vasta kun sato alkaa jo olla lopuillaan.

Seuraava toimenpide: pyöräily automarkettiin ruokaostoksille. Sinne siis. Hyvää ja stressitöntä kesää teillekin.

Luontoretki

Viikonlopun viihdykkeeksi olimme ystäviemme kanssa pienellä patikkaretkellä Helvettijärven kansallispuistossa. Matkaa taittui 11 kilometriä, mikä oli meille tottumattomille ihan tarpeeksi. Liikkeellä oli paljon ihmisiä, nuorisoa ja lapsiperheitäkin. Ja minä kun luulin, että tuollainen patikointi on ihan keski-ikäisten hommaa. Väärässä olin. Paitsi oli meitä keski-ikäisiäkin siellä liikkeellä, mutta melkein tekisi mieli sanoa, että vähemmistönä olimme.

Haukkajärven hiekkaranta eli Haukkahieta.

 Helvettijärvi

Helvetinkolu. Sitäkin pitkin piti kulkea, että saa sanoa kulkeneensa.

 Pahimpiin paikkoihin oli onneksi rakennettu portaat. Erittäin ystävällistä, kiitos siitä.

Matkan varrella kasvoi monessakin kohdassa maariankämmeköitä. Se on meidän yleisin luonnonvaraisena kasvava orkidea. Nenä pitää lykätä aika lähelle tätä kukkaa, että näkee sen orkideamaisuuden ja kauneuden oikein kunnolla.

Tänään tuntuu eilinen patikointi lähinnä polvissa. Maasto kun oli aika vaihtelevaa, sellaista, että polviensa varaan sai laskea painon vähän väliä ihan kunnolla. Maastokengät olivat tarpeen, ei mikään lenkkarireitti, ainakaan näin kosteilla keleillä.

Joka tapauksessa, olipas kivaa. Muukin kuin eväiden syöminen, joka se on aina tosi kivaa.

Lomittajana kahdella kielellä

Olen tällä viikolla lomittanut toista kundaliinijoogaopettajaa, ja pitänyt hänen tuntinsa. Tai neljä tuntia, yksi peruttiin koska sille oli ilmoittautunut liian vähän ihmisiä. Lisäksi vedin sadhanan tänä aamuna. On siis ollut hyvin joogapitoinen viikko.

Tuntien pitäminen on ollut tosi mukavaa, kuinkas muutenkaan. Ohjasin ensimmäistä kertaa myös englanniksi, kun tunnille tuli ihminen, joka ei puhu tai ymmärrä suomea. Siis kahdella kielellä samaan aikaan. Vähän nikottelin aluksi, mutta ihan hyvin se sujui. Kai. Vaikka olinkin aika vähäpuheinen englanniksi. Oletan kuitenkin, että hän tiesi koko ajan mitä oltiin tekemässä. Sama juttu kävi vielä toisellakin tunnilla, kun sille osallistui toinen ihminen, joka ei ymmärtänyt suomea. Sekin homma on siis jollain tavalla sujuvaksi todettu.

Eikä siinä englanniksi ohjaamisessa mitään kummallista ole. Minulla on ohjatessa koko ajan englanninkielinen kirja edessäni, jossa kerrotaan mitä tehdään. Jos ei kirjan kanssa onnistu englanniksi ohjaaminen, niin minkä sitten. Kyse on vaan jostakin kummallisesta ”en osaa englantia tarpeeksi hyvin” -pähkäilystä, joka pyörii omassa mielessä sitkeästi. Tottakai minä puhun englantia, välillä tosi komeasti päin honkia, mutta viesti menee yleensä perille.