Pikkujoulukausi

Tänä aamuna, kun kävelin aamusadhanaan, lojui matkan varrella, märällä asvaltilla, nuori nainen pitkät hiukset kasvojen edessä. Ensimmäinen ajatus, joka vilahti mielessä, oli että onko mun pakko. Toinen ajatus oli, että on. Ei sitä siihen voi jättää. Nainen makasi kohdassa, jota oli vaikea nähdä ohi ajavista autoista, eikä häntä tosiaankaan voinut jättää siihen lojumaan.

Kyselin, onko naisella kaikki ok. Vähän tönin käsivartta, ja katsoin, että tuleeko nyrkkiä tai potkuja kohti. Ei tullut, kuului vain ynähdyksiä. Jatkoin sinnikkäästi. Lopulta nainen alkoi pyrkiä pystyyn, ja autoin häntä nousemaan. Hänen pankkikorttinsa ja muu omaisuus oli levähtänyt asvaltille, joten kokosin ne hänelle mukaan. Muuten hän olisi lähtenyt ilman omaisuuttaan. Hän oli niin humalassa, ettei saanut sanaa suustaan, eikä pystynyt sanomaan missä hän asuu. Mutta luottavaisin mielin jätin hänet kadun varteen, ja jatkoin matkaani. Ehkä olisi pitänyt tehdä vielä jotain, mutta ajattelin kuitenkin, että nyt hän on näkösällä, ja joku muu voi auttaa häntä eteenpäin. Parhaassa tapauksessa hän saa taksikyydin kotiinsa.