Silmät auki

Kummallisia asioita tapahtuu. Ihan täysin turha yrittää arvailla mistä johtuu, mutta niin vaan nyt on ollut useana peräkkäisenä aamuna, että meditointi silmät kiinni ei tunnu hyvältä. Tähän on tultu, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Aina aiemmin on ollut mukavaa pitää silmät kiinni ja uppoutua meditaatioon, mutta nyt ei. Suljettujen silmien takana on nyt liian pimeää ja yksinäistä ja erillistä koko maailmasta, siltä se jotenkin tuntuu.

Aamuisin, kun teen harjoitukseni yläkerrassa, sytytän kynttilän palamaan lipaston päälle. (Sain jokin aika sitten ison laatikollisen yli jääneitä kynttilöitä, niillä pärjää pitkään.) Tähän aikaan vuodesta, kun aamuharjoituksen aikaan on jo valoisaa, ei kynttilän valo juuri erikseen erotu, mutta se on minusta kiva silti. Kynttilä on juuri silmieni korkeudella, sopivalla etäisyydellä, joten meditoidessa olen keskittänyt katseeni kynttilän liekkiin. Silmät auki, mutta katse kohdistettuna. Silloin meditaatiosta tulee trataka-meditaatio. Tosin minulla on aina mantra meditaatiossa mukana, joten se on tällä hetkellä siis yhdistetty mantra- ja trataka-meditaatio. Katsotaan mihin suuntaan se siitä muuttuu, vai säilyykö tällaisena seuraavat vuodet.

Uusimmassa Ananda-ledessä (2/2012) oli kanadalaisen, intialaistaustaisen Sudhir Tiwarin haastattelu. Hän puki sanoiksi jotakin hyvin keskeistä ja mielenkiintoista joogaharjoituksesta. Hän sanoo haastattelussa näin: ”Tiukkuus ja jäykkyys ovat harjoittelun esteitä. On harjoiteltava vilpittömästi ja säännöllisesti, mutta ei pilattava päiväänsä, mikäli harjoitus jää välistä. Sitä kutsutaan riippuvuudeksi. Harjoittelemme kokeaksemme joogaa, emme mekaanisen harjoittelun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan saa olla tekosyy sille, että jättää harjoituksen väliin.”

Aikamoinen paradoksi, eikö vaan. Säännöllinen harjoittelu ilman mekaanisuutta. Rennosti mutta kurinalaisesti. Ja silti se kuulostaa ihan mahdolliselta. Muuten, Hari Nam Singh Khalsa sanoin työpajassaan jotenkin niin, että henkisellä polulla etenemisen myötä me alamme ymmärtää paradokseja. Siis sitä, miten kaksi toisilleen vastakkaista asiaa voi olla olemassa ja totta yhtä aikaa. Luulen, että ymmärsin hänen pointtinsa, ja hetkittäin luulen myös, että ymmärrän jotakin joistakin paradokseista.