Kamera varastaa sielun

Muistatteko vielä elokuvat, joissa alkuperäiskansa pakenee valkoisen miehen kameraa, sillä he uskovat kuvaamisen varastavan heidän sielunsa ja vangitsevan sen kuvaan? Pointti oli osoittaa ei-valkoisten tietämättömyys ja sivistymättömyys, ja naureskella heidän hassuille ajatuksilleen. Viime aikoina vaan on alkanut hymy hyytyä, kun päässyt jollakin tavalla alkuun sen asian tajuamisessa, mitä kaikkea kuva voi kantaa mukanaan. Miten voimakkaita viestejä ja tunteita puolihuolimattomasti Whatsappissa heitetty kuva välittää toiselle puolen maapalloa. Se on huikeaa, ja vähän pelottavaakin.

Eräs nuori mies, joka on tullut minulle hyvin tutuksi sosiaalisen median kautta, lähetti kuvan perheestään. Hän ja isoveli etualalla, takana isä ja äiti. Kuvassa ei ollut mitään silmin nähden eritystä, ihan normi kuva. Minuun se kuitenkin teki ihan valtavan vaikutuksen. Jos kuvaa ei katso kuvana, ei silmillä vaan sydämellä (muistattehan, Ketun ehkä tärkein opetus Pikku Prinssille oli, että sydämellä näkee parhaiten), siitä välittyy ihan valtavan voimakas läheisyys, yhteisyys ja rakkaus perheenjäsenten kesken. Tunne on hyvin selkeä, mutta samalla kun sen tuntee, alkaa mieli tehdä tepposiaan, ja kysellä, että mikä siinä kuvassa muka välittää tunteen. Mieli pyytää näyttämään sen kohdan, josta tunne välittyy. Mutta eihän sellaista ole! Se ei näy kenenkään kasvoilta tai henkilöiden asennoista. Se on jotakin, joka on ikään kuin pakattuna kuvan metatietoihin, mutta niitä metatietoja ei voi klikata auki, ne pitää lukea jollakin ihan muulla tavalla. En osaa sanoa miten, mutta sen tiedän, että tällaista kuvien metatietojen lukemista olen harjoittanut viime aikoina enemmänkin. Edellä mainitsemani perhepotretti on vaan jotenkin selkein esimerkki asiasta.

Jatkan asian tutkimista, vaikka ääneen ei näin kummallisista asioista voi oikein taas puhua. Itseäkin ihmetyttää niin kovasti. Enkä halua, että minulle nauretaan yhtä hyväntahtoisesti kuin niille elokuvien alkuperäiskansoille, jotka pakenivat kameraa.