Hajanaisia ajatuksia kiltteydestä

Sana on englanniksi kindness, mutta en löydä ihan vastaavaa sanaa suomeksi. Se on jonkinlainen kiltteyden ja lempeyden yhdistelmä, mutta mennään nyt tämä juttu sillä kiltti-sanalla paremman puutteessa.

Mitä enemmän olen kiltteyden kanssa tekemisissä, sekä muiden että omani, sitä enemmän ihmettelen miksi en ole ollut kiltti aina. Vastaus on aina se, että en ole osannut olla kiltti, en ole tiennyt kiltteydestä, koska esimerkkejä ei ole ollut. Ja jos olenkin tiennyt jonkun kiltin ihmisen, olen usein sekoittanut kiltteyden nössöyteen. Sitä se ei ole. Vaikka siis lähtökohtani ei ole ollut erityisen kiltti ympäristö, olen onneksi tavannut ja tutustunut koko joukkoon kilttejä ihmisiä. Olen oppinut heiltä paljon. Kaiken, itse asiassa, kaiken sen, mitä kiltteydestä ylipäätään tiedän ja ymmärrän.

Viime vuosina olen tutustunut yhä useampiin ihmisiin, jotka ovat niin kilttejä ja lempeitä ihmisiä, että heidän seurassaan omakin sydän tahtoo pehmetä ja sulaa ihan löllöksi. Ja silti he ovat niin vahvoja sotureita, että he eivät ota minkäänlaista perseilyä vastaan keneltäkään. Hieno yhdistelmä siinäkin mielessä, että sen kaltaisten ihmisten kanssa on erityisen helppo olla. Tietää miten ollaan ja toimitaan – kiltisti – eikä tarvitse ryhtyä testaamaan mitä tapahtuu jos heidän kanssaan alkaakin pullikoida. Tietää jo etukäteen, että siitä ei hyvä heilu, ja siksi ei tarvitse testata mitään. Lisäksi, kun kiltteys ja lempeys ihmisissä on aitoa ja sydämellistä, ei siitä halua pois. Ei halua nähdä mitä muita puolia heissä on. Jos taas se ei ole aitoa vaan päälle liimattua, minussa kyllä helposti herää halu vähän raaputtaa pintaa ja katsoa mitä siellä alla on.

Sitä vaan toivon, että kaikki muutkin ihmiset voisivat oppia kiltteyttä toisiltaan. Ja että kenties myös minä voisin joskus edes vähän levittää kiltteyttä ympärilleni. Se on tärkeää. Itse asiassa se tuntuu tällä hetkellä yhdeltä ihmisenä olemisen tärkeimmistä asioista.