Sadhanassa omasa kotona

Nyt, vihdoin ja viimein, pääsin kaikkien linkkisotkujen jälkeen osallistumaan online-sadhanaan. Jippii. Meitä oli siellä vähän toistakymmentä. Mutta ei kaikki vieläkään mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Jostain syystä sadhanan vetäjän langaton mikki ritisi ja rätisi piinaavalla tavalla aina kun hän puhui. Kestin sen Japji Sahibin ajan ja vielä harjoituksenkin, mutta mantrojen alkaessa oli pakko poistua. Jos olisin ollut reipas, olisin toistanut sadhanamantrat kotikoneilla, mutta koska siihen tarvittava väline oli alakerrassa ja minä olin yläkerrassa, annoin laiskuudelle vallan ja kömmin siipan viereen takaisin peiton alle.

Sadhana on aina ollut minulle must. Se, mistä ei tingitä. Näin pitkää taukoa minulla ei ole ollut yhteisestä sadhanasta naismuistiin. Oman harjoitukseni olen tehnyt arkiaamuisin, niin kuin ennenkin. Vähän aikaa ennen kuin tämä poikkeusaika alkoi, tuli mieleen kysymys, että selviäisinkö ilman ryhmäsadhanaa, voisinko luopua siitä. Mietin asiaa ja tulin tulokseen, että voisin. Aiemmin ajatus viikoittaisesta ryhmäsadhanasta luopumisesta oli tuntunut mahdottomalta. Jostain syystä nyt ei enää, totesin, että voin ihan hyvin tehdä harjoituksen yksin kotona, vaikka ei se sama asia olekaan.

Jännää, että ajatus sadhanasta luopumisesta tuli mieleen pohdittavaksi.

Joka tapauksessa, tärkeää näinä poikkeusaikoina on pitää oma harjoitus yllä, vaikka välillä vähän laiskottelisikin. Juuri nyt oma harjoitus on ehkä tärkeämpi kuin koskaan.