Mahdottomuuksien tekemisestä

Muistan hyvin ensimmäisen joogatunnin, jolla opettaja kehotti tekemään jotakin sellaista, mikä koulussa oppimani perusteella on mahdotonta. Se oli kauan ennen kundaliinijoogaa, kun pääsin osallistumaan useiden eri hathajoogaopettajien tunneille. Heti ensimmäinen minulle uusi ope kehotti hengittämään jalkapohjien ja kämmenten kautta sisään. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että ei niin voi tehdä. Toinen ajatus oli, että jos tekisin silti. Ja itse asiassa yllättävän helposti löytyi se ajatus ja tunne, että nyt minä todellakin hengitän jalkapohjien ja kämmenten kautta sisään. Myöhemmin samalla tunnilla meitä ohjattiin hengittämään koko ihon kautta, ja se kokemus oli jo paljon vaikeampi tavoittaa.

Kundaliinijoogassa tehdään aika paljon ja usein juttuja, joiden pitäisi olla mahdottomia. Tosi tyypillistä on kääntää silmät ja siis katse joko päälaelle tai niskaan niin, että katselee takaraivosta kallon läpi ulos. Nyt juuri ei tule muuta mieleen, mutta on niitä, kaikenlaisia. Aluksi ne saattoivat tuntua oudoilta jutuilta, mutta nykyään niihinkin on tottunut. Ja kun opettaja sanoo, että tehdään näin ja näin, niin oma reaktio on vaan, että ”Selvä!”. Ja sitten tekee sen minkä pystyy.

Aika samantyyppisiä juttuja on tullut vastaan energiahoidoissa, ja niissä kotiläksyissä, joita olen hoitajaltani saanut. Niissä hoidoissa ja harjoituksissa on ehkä hankalinta löytää oman kehon osat, kokemus niistä. Jos hoitaja kehottaa esimerkiksi ohjaamaan lisää myötätuntoa munuaisiin, niin kyllä ne on aivot jotka ensimmäisenä piirtävät mieleen anatomian kirjoista opitun kuvan munuaisista, ja siirtävät sen kuvan sille kohdalle, jossa munuaisten pitäisi olla. Toisin sanoen minulla on aika heikko yhteys omiin munuaisiini, ja siihen miltä ne tuntuvat ikään kuin sisältä päin. Mutta kun harjoitusta toistaa ja ottaa uudelleen ja uudelleen yhteyden omiin munuaisiinsa, alkaa kehosta löytyä sisäinen tunne niistä.

Myötätunnon lähettäminen munuaisiin menee myös helposti jankuttamiseksi. Mieli alkaa toistaa uudelleen ja uudelleen: ”Myötätuntoa munuaisiin, myötätuntoa munuaisiin, myötätuntoa munuaisiin…” Tuollainen hauki-on-kala –tyyppinen juttu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaan parempi on ikään kuin vaan rentouttaa kehoa ja varsinkin niitä munuaisia, ja luottaa siihen että ihan höyhenenkevyen ajatuksen myötä keho melkein kuin itsestään alkaa jo lähettää sitä myötätuntoa munuaisiin. Tai mikä se juttu ikinä onkaan, mitä ollaan tekemässä; se voi olla vaikka kultaista valoa hiusrajaan tai Äiti Maan ruskeaa energiaa häntäluuhun – näitä kaikkia olen hoidossa sallinut energiakehoni tehdä, ja vielä paljon muutakin.

Itse asiassa vasta energiahoito onkin avannut minulle kunnolla sitä, miten hienovaraisista jutuista näissä on kyse, siis joogassakin. Tai olen minä sen tiennyt, siis tietämällä tiennyt, mutta nyt ehkä vasta ymmärrän asian. Miten tietyt asiat tapahtuvat, kun vaan sallin niiden tapahtua. Enempää ei tarvita, kaikki muu menee yrittämiseksi ja puskemiseksi. Miten ihan kevyet ajatukset liikuttelevat isoja asioita, ilman että tarvitsee huutaa siellä oman pään sisässä. Kun monesti mielensisäinen kuiskaus riittää, ja hengittäminen ja rentous.