Pariisin tunnelmissa

Palasimme juuri tosi kivalta matkalta Pariisista. En ole aiemmin siellä käynyt, mutta paljonhan siellä on tuttua, jos on yhtään käynyt elokuvissa tai avannut telkkarin. Kaupunki oli valoisa, iloinen, kupliva ja ystävällinen. En varmasti ole ensimmäinen joka niin sanoo, mutta piti käydä itse paikan päällä toteamassa, että näin on.

Viime aikoina onkin mielen päällä pyörinyt juuri se, millaista on ikään kuin tietää jokin asia, lukea se jostakin tai kuulla jonkun kertovan että näin on. Ja miten toisenlaista on sitten elää se asia todeksi oman kokemuksen kautta. Tarkoitan nyt ihan niinkin yksinkertaista asiaa, kuin Pariisissa käymistä, ja samalla esimerkiksi henkiseen ja joogaan liittyviä filosofisia asioita. Ihan samalla tavalla minun piti käydä Pariisissa paikan päällä toteamassa ne asiat, jotka olin jo moneen kertaan kuullut ja lukenut. Ja ihan samalla tavalla elän todeksi monia henkisempiä asioita.

Vähän vaikea selittää. Itse asiassa minun on pitänyt kirjoittaa tästä jo pitkään, mutta on tuntunut niin typerältä edes yrittää selittää. Yritän silti. Otetaan pari esimerkkiä. Viime aikoina minulle on joko joogatunnilla tai lauantain aamusadhanassa yhtäkkiä tullut jollakin selittämättömällä tavalla todeksi asioita, jotka olen kyllä tiennyt entuudestaan. Olen esimerkiksi tiennyt, että kundaliinijooga on vain yksi mahdollinen polku, jota pitkin voi kulkea kohti henkisyyttä. Tämähän on ihan selvä asia. Ja sitten yhtäkkiä kesken kaiken se asia vaan asettuu sillä tavalla uuteen asentoon, että se tulee minulle todeksi. Onko se jonkinlainen oivallus vai mikä, en minä tiedä. Ja silmänräpäyksessä kundaliinijooga kutistuu minun silmissäni, kun sen rinnalle tulee niin paljon muuta. Tai ei se kutistu vaikka siltä näyttääkin, kyse on vaan mittakaavan muutoksesta, kun yhtäkkiä näen ne muutkin polut, jotka johtavat ihan samaan kuin joogakin. Tottakai jooga on silti minulle se rakkain ja tärkein polku, se minun omani, mutta nyt näen paremmin ne muutkin.

Toinen esimerkki voisi olla vaikka se hetki sadhanassa, kun oivallan, että minä en ole vastuussa omaan kehooni liittyvistä ulkonäöksellisistä asioista. Taas mitä suurin itsestäänselvyys, olenhan minä sen tiennyt jo pitkään. Ja silti tulee hetki, jolloin oivallan sen ihan uudella tavalla. Ymmärrän, ettei minulla ole mitään vastuuta muuttaa kehoani minkään kauneusihanteiden mukaisiksi. Ei, jos minulle on tätä elämää varten annettu lättänä takapuoli, lättänällä takapuolella mennään. Ihan turha sitä on surra, alkaa pumpata pakaraliikkeitä ja kasvattaa lihaksia, tai asennuttaa implanttia pakaroihinsa. Minä olen vastuussa kehostani, sen toimivuudesta ja siitä huolehtimisesta, mutta en mistään muusta, vaikka minulle niin yritetään uskotella.

Hitsi miten lattealta tämä selitysyritys nyt kuulostaa. Mutta se on juuri se pointti: tiettyjen asioiden selittäminen on aina tosi latteaa, jos sitä verrataan siihen, mikä on oma kokemus asiasta, oli se sitten meditaatio, oivallus tai Pariisi. Jos asioiden tietämisellä ja kokemisella ei olisi niin ratkaisevaa eroa, voisi elämänsä elää lukemalla matkaoppaita ja joogakirjoja, eikä koskaan tarvitsisi tehdä mitään tai astua ulos. 

Pahaa-aavistamaton turisti lähestyy ilmispatsasta antaakseen hänelle kolikon. Turisti ei vielä tiedä, että kolikon saatuaan ihmispatsas heittäytyy varsin tuttavalliseksi, kumartuu turistin puoleen, pitää tätä kädestä ja kuiskailee kauniita ranskankielisiä sanoja äimistyneen turistin korvaan.