Hellepäivän aamu

Aamulla rusakot pomppi tiellä ja humalaiset nukkui pientareella kun ajelin aamusadhanaan. Rusakoista tuli aamun ensimmäinen mantra: pakko hihkaista Hare, Hare, Hare Hare aina kun niitä näkee. Se on rusakkomantra, sopii erityisen hyvin kauniisiin kesäaamuihin.

Sadhanan vetäjä ohjasi tosi kivan kriyan. Ja jälleen kerran huomasin, kuinka vaikea minun on asettua tekemään harjoitusta verkkaiseen, viipyilevään tahtiin. Se ei vaan sovi minun temperamentilleni. Aika kävi pitkäksi, kun jokaisen asanan jälkeen homma pysähtyi. Joillekin se sopii, ja jotkut erityisesti kiittelivät harjoituksesta. Minulle sopii vähän reippaampi vauhti ja se, että on enempi tekemistä. Tosin tämä kerta meni sikäli hyvin, ettei minun tehnyt mieli alkaa huutaa ja kiljua kun harjoitus pysähtyi. Ehkä sekin on jonkinlaista edistystä mielen hallinnan tasolla.

Sadhanan jälkeen jäin hetkeksi juomaan teetä, syömään pikkuleipiä ja rupattelemaan muiden kanssa. Joskus siihen rupatteluun on mennyt tunti jos toinenkin, mutta viime viikkoina olen lähtenyt pian sadhanan jälkeen kotiin. En tiedä miksi, jotenkin on tuntunut siltä, että en vaan jaksa, kyllästyttää. Tänään jaksoin jonkin aikaa ihan hyvin, ja oli oikein mukavaa. Mutta kotiin piti lähteä hyvissä ajoin, sillä meillä oli paljon ohjelmaa päivälle. Kuten esimerkiksi pyöräilyä, pyöräilyn katselemista televisiosta ja uuden ruohonleikkurin osto (vanha hajosi eilen). Niin ne kuluvat, hellepäivät.