Kukista

Pyöräily on jäänyt tänä kesänä aika vähiin – milloin on tuullut liikaa, milloin satanut, milloin ollut kylmä, kiire tai ei ole muuten vaan huvittanut. (Teko)syitä on riittänyt joka lähtöön. Tänä viikonloppuna pääsimme kuitenkin ajamaan jo ihan kunnolliset lenkit molempina päivinä. Kilometrimäärät eivät vielä päätä huimaa, mutta jonkinlaista pohjaa kesän pyörälomalle kuitenkin.

Pyöräillessä huomio on kiinnittynyt kukkiin. Että miten niitä on niin paljon, aivan valtavasti, pientareet ja pihat täynnä. Osa jo lopettelee kukintaansa, niin kuin monet syreenit, jotka ainakin meidän pihassa näyttivät kukkivan tänä vuonna erityisellä innolla. Yksi upeimmista näyistä tien päällä oli valkoisena kukkiva koiranputkipelto, jonka ohi huristelimme. Onneksi sentään niin hitaasti, että ehdin katsoa ja nähdä koiranputkien kauneuden, ja kehottaa siippaakin katsomaan.

Välillä pyörätie kulki sinisten lupiiniröykkiöiden läpi. Oli kuin olisi sukeltanut siniseen uneen, jossa oli tuoksu mukana. Lupiini on jotenkin niin runsas ja paljon, se on kertakaikkisen yltäkylläinen meidän perinteisiin kukkiimme verrattuna. Ne ovatkin usein niin vaatimattomia, että niiden kauneutta olisi paras oikein pysähtyä katsomaan läheltä. Yksi ehdottomista suosikeistani on kurjenpolvi, joka kukkii maagisen siniviolettina. Huikeaa.

Usein ihmiset ihastelevat etelänmatoillaan paikallisia kukkaloistoja. Niin olen tehnyt monesti itsekin, kun vastaan on tullut suuria ja ihmeellisiä kukintoja. Mutta kyllä juttu taitaa olla niin, että meillä on täälläkin vähintään yhtä paljon kukkia – ainakin tähän aikaan vuodesta. Ne kukat eivät vaan ole niin näyttäviä ja erikoisia meidän silmäämme. Monia niistä pidetään rikkaruohoina, mikä takuulla vaikeuttaa niiden kauneuden näkemistä. Kuka nyt voikukasta tai koiranputkesta innostuisi? Vaan ehkä niistä kannattaisi opetella innostumaan.

Pyöräilyn lisäksi moni muukin asia on vähän retuperällä tänä kesänä. Ikkunat on pesemättä, samoin matot, kesäkukat enimmäkseen kylvämättä ja ostamatta, ja perennapenkki puskee lajien kirjoa. Hermo ei enää kestänyt kävellä perennapenkin ohi kylmän viileästi, vaan piti tarttua toimeen. Nostin penkistä ihan hyvän sadon valkosipulia, jota kotimme entinen omistaja viljeli siellä kuusi vuotta sitten. Kuusi vuotta valkosipulia on yritetty enemmän tai vähemmän innokkaasti kitkeä pois, ja vielä vaan satoa tulee. Käyhän se niinkin. Kaivoin ylös myös rönsyleinikkiä, joka on varsin sitkeä laji. Sille olen jo melkein luovuttanut, kitken vain sen verran, ettei se pääse tukahduttamaan kaikkea muuta. Kitkin myös lemmikit pois, ne ovat jo kauniin vaaleansiniset kukkansa tältä vuodelta esitelleet, ja jotain tunnistamattomia heinälajikkeita.

Kaikkia perennapenkin lajeja en tunnista, joten kitkemisen pitää perustua niiden kasvien tunnistamiseen, jotka haluaa pois. Muut on jätettävä siksi aikaa, kunnes lajinmääritys selkiytyy tai osaan päättää, haluanko niiden jäävän vai lähtevän. Aina en osaa tehdä sitäkään päätöstä, jolloin kitken osan ja jätän osan. Nyt näyttää siltä, kuin penkistä nousisi kosmoskukkia. Miten se on mahdollista, sillä ainakaan tänä vuonna en ole niiden siemeniä penkkiin roiskinut. Onko käynyt niin, että ne ovat itäneet vasta nyt? Onkohan se mahdollista. Varsin ilahtuneena huomasin myös, että jostain käsittämättömästä syystä penkissä kasvaa puna-apila. Sen makea tuoksu on loppukesän pyöräretkien ihana seuralainen, joten apila saa taatusti jäädä meidän pihaan.