Satu Rommi: Monsuunimantroja

Kanssajoogaajan suosiollisella avustuksella sain käsiini Satu Rommin kirjoittaman kirjan Monsuunimantroja. Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (Basam Books 2015). Kirja on Rommin neljäs, mutta vasta ensimmäinen, jonka minä luin.

Kirja on helppoa luettavaa, parilta istumalta sen jo hotkaisi (Istumalta? Vai makaamalta, jos lukee sohvalla selällään?). Kirjassa Rommi, pitkän linjan ashtangajoogi ja jooganopettaja palaa monsuunikaudeksi Intian Mysoreen opiskelemaan lisää joogaa. Luin mielelläni hänen kuvauksiaan Intiasta ja omasta arjestaan siellä. Joogasta hän kirjoittaa melko yleisellä tasolla pikemminkin kuin itsensä kautta. Varmasti harkittu ratkaisu, mutta koska jooga aukeaa vasta sen kokemuksellisuuden kautta, tuntui kuin aiheesta olisi jäänyt jotakin puuttumaan. Toisaalta Rommi korostaa kovasti joogan filosofista puolta, joka usein jää vähän turhaankin taustalle.

Rommi keskustelee myös monista joogaan liittyvistä teemoista, jotka pohdituttavat minuakin. Niistä yksi keskeisin on raha. Joogan ja rahan suhde nyt vaan näyttää olevan jollakin tavalla takkuinen, vaikka ei sen sitä tarvitsisi välttämättä olla. Välillä Rommin argumentit osuvat hyvinkin kohdilleen, välillä ne menevät kirkkaasti kohteensa ohi.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi melko hämmentynyt olo. Rommi suomii hyvinkin vahvoin sanakääntein länsimaalaisia joogan harrastajia, jotka matkustavat Mysoreen opiskelemaan ja notkumaan kahviloissa. Samalla Rommi itse on länsimaalainen joogan harrastaja, jotka matkustaa Mysoreen opiskelemaan ja notkumaan paikallisella chai-kojulla. Ihan ei auennut se, miksi Rommin oma tapa toimia olisi jotenkin hyväksyttävämpi kuin niiden, joita hän kovasti kritisoi. Kirjaa voi lukea niin, että Rommi esittää olevansa tavoittelemassa jotakin aidompaa ja alkuperäisempää kuin ”ne muut”, joita hän arvostelee. Sekin on monella tavalla ongelmallinen positio. Lisäksi Rommi moittii joogan ympärille kasvanutta globaalia liiketaloutta, mutta osallistuu siihen myös itse vähintäänkin kirjojensa kirjoittamisen ja myymisen kautta.

Ymmärrän kyllä, että selväsanainen ja vähän yksisilmäinenkin kritiikki on kirjallisesti parempi vaihtoehto kuin asioiden pyörittäminen, katsominen monelta suunnalta ja kaikkien ymmärtäminen. Mutta silti. Jooga kuitenkin taipuu moneen suuntaan (haha, pun intended), eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa harrastaa joogaa tai opiskella joogaopettajaksi. Rommi arvostelee muun muassa niitä, jotka opiskelevat joogaopettajiksi kuukauden pikakurssilla. Opettajakoulutuksen pituus ei kuitenkaan kerro yhtään mistään mitään, sillä kuukauden pikakurssi saattaa olla ainoa mahdollisuus mahduttaa opettajakoulutus omaan elämään – kaikki kun eivät voi irtautua arjestaan ja muuttaa puoleksi vuodeksi Intiaan, niin kuin Rommi. Lisäksi puolen vuoden joogaopettajakoulutus saattaa olla alku tai vain yksi välivaihe koko elämän mittaiselle joogapolulle ja joogan opiskelulle. Rommi vaan näyttää olevan joogan suhteen hitaan etenemisen kannattaja, ja edellyttävän sitä kaikilta muiltakin. Vähän ilkeästi tekisi mieli sanoa, että enemmän aikaa olisi voinut laittaa myös kirjan kirjoittamiseen, sillä nyt siitä jää vähän hätäinen olo.

Rommi kirjoittaa: ”Nykyisin puhutaan paljon lempeistä harjoituksista. On lempeää joogaa, lempeää mietiskelyä ja lempeää hengittämistä. Kuka päätti, että henkisten harjoitusten pitäisi olla lempeitä?” (s. 130). Niin no, ei kai kukaan ole niin päättänyt. Mutta ei kai Rommi voi myöskään päättää, että henkiset harjoitukset eivät voi olla lempeitä.