Joko kyselyikä olisi ohi

Vaikka en käy säännöllisesti tai oikeastaan edes epäsäännöllisesti joogatunnilla enää, tapailen silti aina tilaisuuden tullen omia joogaopettajiani. Usein hyvän ruuan eli lounaan merkeissä, keskellä päivää, sekä heidän että oman työpäiväni keskellä. Niin kauan kuin tällaista tapailua, lounastamista ja muuta on ollut olemassa, olen ollut ja olen edelleen siitä tosi iloinen. Se tuntuu ihan valtavalta etuoikeudelta. Että minä saan heidän kiireistä aikaansa ja jakamattoman huomion hetkeksi ihan vaan itselleni.

Pitkään, siis vuosia, käytin näitä tapaamisia kyselläkseni kaikkea mahdollista joogaan ja henkiseen elämään liittyvää. Hyvä etten ilmestynyt lounaalle kysymyslistan kanssa, kun olin päässäni pohtinut kaikkea sellaista, mitä en osannut itse ratkaista. Usein opettajani osasivat. Saatoin kysyä samaa asiaa heltä molemmilta ja saada erilaisen vastauksen, mutta se ei haitannut mitään. Molemmat kun olivat oikeassa, ja minun vaan piti hyväksyä, ettei yhtä ainoaa vastausta ole, ja heidän vastaustensa perusteella miettiä mikä on minun vastaukseni.

Viime aikoina kysymykseni ovat ehtyneet. Ehkä jooginen kyselyikäni alkaa olla ohi. Ehkä alan löytää vastauksia ihan itse, ilman opettajieni ohjausta. Ikään kuin olisin aikuistunut vähän. Se on hyvä havaita ja mukava tunne, sillä välillä oli jo olo että olen pain in the arse kysymyksineni, vaikka opettajieni pitkämielisyys ja uppoutuminen kysymyksiini ja niiden vastauksiin olikin ihailtavaa. Kertaakaan ei tullut tunne, että he olisivat kyllästyneet, vaikka itse saatoin kyllästyä iänikuiseen kyselyyni.

Jos joskus tapaan itseni kaltaisen kyselijän, voi herra paratkoon, pyrin ottamaan omista opettajistani mallia ja vastailemaan parhaan ymmärrykseni mukaan, koskaan tuskastumasta. Paino sanalla pyrin. Voi olla, että onnistunkin.