Vaikka en käy säännöllisesti tai
oikeastaan edes epäsäännöllisesti joogatunnilla enää, tapailen silti aina
tilaisuuden tullen omia joogaopettajiani. Usein hyvän ruuan eli lounaan
merkeissä, keskellä päivää, sekä heidän että oman työpäiväni keskellä. Niin kauan
kuin tällaista tapailua, lounastamista ja muuta on ollut olemassa, olen ollut
ja olen edelleen siitä tosi iloinen. Se tuntuu ihan valtavalta etuoikeudelta.
Että minä saan heidän kiireistä aikaansa ja jakamattoman huomion hetkeksi ihan
vaan itselleni.
Pitkään, siis vuosia, käytin näitä
tapaamisia kyselläkseni kaikkea mahdollista joogaan ja henkiseen elämään
liittyvää. Hyvä etten ilmestynyt lounaalle kysymyslistan kanssa, kun olin
päässäni pohtinut kaikkea sellaista, mitä en osannut itse ratkaista. Usein
opettajani osasivat. Saatoin kysyä samaa asiaa heltä molemmilta ja saada
erilaisen vastauksen, mutta se ei haitannut mitään. Molemmat kun olivat
oikeassa, ja minun vaan piti hyväksyä, ettei yhtä ainoaa vastausta ole, ja heidän
vastaustensa perusteella miettiä mikä on minun vastaukseni.
Viime aikoina kysymykseni ovat
ehtyneet. Ehkä jooginen kyselyikäni alkaa olla ohi. Ehkä alan löytää vastauksia
ihan itse, ilman opettajieni ohjausta. Ikään kuin olisin aikuistunut vähän. Se
on hyvä havaita ja mukava tunne, sillä välillä oli jo olo että olen pain in the
arse kysymyksineni, vaikka opettajieni pitkämielisyys ja uppoutuminen
kysymyksiini ja niiden vastauksiin olikin ihailtavaa. Kertaakaan ei tullut
tunne, että he olisivat kyllästyneet, vaikka itse saatoin kyllästyä iänikuiseen
kyselyyni.
Jos joskus tapaan itseni kaltaisen
kyselijän, voi herra paratkoon, pyrin ottamaan omista opettajistani mallia ja
vastailemaan parhaan ymmärrykseni mukaan, koskaan tuskastumasta. Paino sanalla
pyrin. Voi olla, että onnistunkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti