Pom-pom-pom-pom-pomelo

Ei meillä kotona syöty mitään erikoisuuksia, kun olin lapsi. Perunaa ja soosia oli aika usein, ja muita suomalaisia perusjuttuja. Pastaa ei kukaan ollut vielä keksinyt, vaikka makaroni ja spagetti tunnettiin kyllä. Etelän hedelmät appelsiini ja mandariini olivat tuttuja myös, mutta enempi luotettiin kotimaiseen puolukkaan. Ja sitä rataa. Mutta yksi eksoottinen poikkeus oli, nimittäin pomelo. Niitä vanhempani hankkivat joskus harvoin työpaikkansa kautta, jos sattuivat saamaan.

Olen pomeloja syönyt viimeksi joskus silloin, primaariperheeni kanssa asuessani, eli aika monta vuosikymmentä sitten. Enkä ole niitä sen koommin juuri nähnytkään kaupoissa. Mutta jostain syystä tänä talvena pomelot ovat palanneet! En tiedä onko kyse siitä, että pomeloja on kaupassa nyt eri tavalla eli paremmin saatavilla, vai siitä, että minä olen avannut silmäni pomeloille. Joka tapauksessa niistä on tullut mukavaa puuhastelusyömistä telkkarin äärellä iltaisin. Jaksan korkeintaan puolikkaan päivässä.

Kuvan pomelo taitaa olla jo kuudes tänä talvena. Ainoa ongelma näissä hunajapomeloissa on se, että ne ovat kiinalaisia. Eli eivät mitään varsinaista lähiruokaa, ja kasvaneet sekä ekologisesti että sosiaalisesti epäilyttävissä olosuhteissa. Ehkä minä syön vielä muutaman kunnes teen moraalisen ryhtiliikkeen ja alan boikotoida kiinalaisia pomeloja. Ehkä ne siihen mennessä jo loppuvatkin kaupasta, se helpottaisi boikotointia kummasti.

Viimeinen vakitunti ja pahoja nakkeja

Minun irtisanomisaikani alkaa olla loppu, ja tänään olikin viimeinen tiistain vakitunti. Vähän haikea olo. Paljon helpottunut olo. Kerroin tunnin jälkeen ohjattavilleni, että näin on. Asettelin sanani ehkä jotenkin hassusti, sillä jotkut käsittivät, että olen saanut potkut. Onneksi asiasta tuli puhe vielä pukuhuoneessa. Minulle ei tullut mieleenikään, että joku voisi luulla minun saaneen potkut. Minun, höh.

Siippa oli tehnyt ruokaa Poutun Onni tofunakeista. Ai että ne olivat pahoja, ihan meidän molempien mielestä. Syökö niitä oikeasti joku? Miten? Ja miten voi olla niin vaikea tehdä kasvissyöjille kunnollisia nakkeja, siis sellaisia jotka pystyy syömään irvistelemättä. Siis hyvän makuisia. Tähän asti parhaita ovat olleet Hälsans Kökin chorizot, mutta eivät nekään varsinaista herkkua ole. Jos joku on joskus syönyt hyviä kasvisnakkeja, voi kernaasti ilmoittaa tuotteen nimen kommenttiosiossa, kiitos. Se on nimittäin taas kesä ja grilli kuumana ennen kuin huomaakaan.

Sydämen energia liikkeellä

Joskus vuosia sitten olimme kanssajoogaajan kanssa menossa maanantaiaamun kundaliinijoogatunnille. Tunnin piti poikkeuksellisesti sama joogaope, jonka viikonloppukurssilla olimme olleet juuri lauantaina ja sunnuntaina. Mutta kun ope tuli avaamaan ovea, oikein pelästyin. Luulin ensin että hän oli jostakin ihan kauhean vihainen, mutta sitten huomasin, että hän oli tosi väsynyt. Yleensä sama ope on aina tosi aurinkoinen, mutta nyt hän näytti, no, nuhjuiselta ja uupuneelta. Ja sitten kävi vielä niin, että kyseiselle aamutunnille ei tullut muita, vaan olimme siellä kanssajoogaajan kanssa kahden, siis tietenkin open lisäksi.

Koska ope näytti niin uupuneelta, keskityin koko joogaharjoituksen ajan lähettämään hänelle hyvää, virkistävää ja voimistavaa energiaa. En minä tiedä miten se tapahtuu enkä varsinaisesti osaa mitään energioiden kanavointeja, mutta vaan ajattelin tekeväni harjoitusta ikään kuin hänelle. En ole koskaan kysynyt häneltä mitään jälkeenpäin, mutta tunnin jälkeen hän näytti jo omalta, iloiselta itseltään. Tunnin lopussa teimme meditaation, jonka aikana aloin itkeä kuin Niagaran putous. En tiedä johtuiko itkeminen enempi siitä, että lähetin opettajalle jotakin ihan suoraan sydämestäni, vai siitä että meditaatiossa käytimme mantraa, joka sai minut siihen aikaan itkemään keskimäärin aina.

Eilisessä sadhanassa pitkän mantran alussa tuo maanantaiaamu vilahti mieleeni. Ja taas alkoi itkettää. Ja taas tuli tunne, että haluan avata sydänkeskukseni kaikille ja lähettää sydämen vihreää energiaa ihan jokaiselle. Ja lähettelinkin, en tiedä menikö perille, mutta ainakin yritin. Itkin ja lauloin mantraa ja rakastin kaikkia. Kuvittelin tämän meidän sinisen maapallon kämmenteni väliin, sydänkeskukseni kohdalle, ja ympäröin sen sydämen valolla. Ja yhtäkkiä tuntui, että maapallo käsieni välissä alkoi soida. Se soi kaikkien sadhanaan eri puolilla maapalloa kokoontuneiden ihmisten mantroja. Ja niiden mantroja, jotka mantraavat pitkin päivää, työssään ja muissa askareissaan. Ihan kaikkien mantrat soivat käsieni välissä, ja me, samaan saliin kokoontuneet ihmiset olimme osa koko maapallon ympäröivää äänivärähtelyä. Se oli kauhean itkettävä ja voimakas kokemus, jonka kanssa pitkä 22 minuutin mittainen mantra sujahti ohi hetkessä. Ja josta tuli lämmin, hyvä olo.

Että sellaista. Kuulostaa ihan huurupäiseltä, kun sitä tunnetilaa tai kokemusta yrittää näin jälkeenpäin kuvata. Mutta ei Wahe Guru Wahe Guru Wahe Guru Wahe Jio –mantraa suotta kutsuta ekstaasimantraksi, se saa ihmisen milloin millaiseen tunnetilaan. Totta puhuen minun tunnetilani mantran aikana on useimmiten pitkästyminen, mutta aina joskus jokin muukin.

Tyyneysrukous ja maailmanrauhaa

Tiedättehän tyyneysrukouksen, sen joka menee näin: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa; rohkeutta muuttaa mitä voin; ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan”. Tähän rukoukseen on tiivistynyt tosi paljon tärkeää asiaa pieneen tilaan.

Jos mietin omaa elämääni, tai lähinnä itseäni tyyneysrukouksen valossa, tuntuu siltä että rohkeutta on kyllä löytynyt aina. Rohkeus yhdistettynä idealistiin minussa, on aina saanut minut liikkeelle ja avaamaan suuni. Tyyneyttä on myös vanhemmiten alkanut löytyä, ja ymmärrystä siitä, etten minä voi korjata ihan kaikkea mikä minun mielestäni on rikki.

Mutta sitten viisaus siinä mielessä kuin se tyyneysrukouksessa esitetään. Se tuntuu olevan hukassa. Viime aikoina olenkin paljon miettinyt sellaista, että jos minulla on voimakas tahto ja toive johonkin asiaan, sanotaan nyt vaikka maailmanrauhaan, niin mitä minä silloin teen. Hyödynnänkö kaikkia käytössäni olevia joogisia keinoja ja konsteja tukeakseni maailmanrauhaa omalta osaltani, meditoinko maailmanrauhaa aamusta iltaan. Vai luotanko siihen, että maailma on sodista ja konflikteista huolimatta juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, täydellinen. Ja keskityn elämääni ja arkeani ja samalla värähtelen rauhaa ja sopusointua ympärilleni.

Tätä asiaa en ihan oikeasti ymmärrä. Kundaliinijooga antaa niin paljon välineitä asiaan jos toiseenkin, ja sitten toisaalta meille opetetaan, että asiat tulevat luo kun niiden perässä lakkaa juoksemasta ja vaan on. Totta kai maailmanrauhan tai jonkin muun asian meditoimiseen sisältyy se, että meditaatiossa hiljentyy, lakkaa juoksemasta ja vaan on, niin että rauha mahdollistuu. Mutta jos innokkaasti meditoi maailmanrauhan puolesta, eikö sekin ole yhdenlaista maailmanrauhan perässä juoksemista? Vai ei?

Fanitusta

Eräässä keskustelussa kundaliinijoogaopettajakollega totesi, että hän ei ole mikään Yogi Bhajan –fani. Hyvin tiedän, että Yogi Bhajan herättää ihmisissä hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Monet vieroksuvat hänen suorapuheisuuttaan ja vaativuuttaan. Monien mielestä kundaliinijoogamestari ei saisi huutaa ja kiroilla. Tai tehdä jotakin muuta, mitä Yogi Bhajan teki.

Jäin miettimään, että olenko minä sitten Yogi Bhajan –fani, kollegan ilmaisua käyttäen. Kyllä minä olen, mitä suurimmassa määrin. Fanitan häntä aika kaukaa, sillä tavalla etäisesti, mutta koko ajan tietoisena siitä, että kundaliinijoogaa sellaisena kuin me sen tunnemme, eli Yogi Bhajanin opetusten mukaan, ei kerta kaikkiaan olisi olemassa ilman häntä. Voi hyvinkin olla, että kundaliinijooga olisi päätynyt tänne niin kutsuttuun länteen jossakin muodossa myös ilman häntä. Tai sitten ei. Se on kuitenkin selvää, että Yogi Bhajan teki valtavan työn oman terveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella, jotta hän sai välitettyä kundaliinijoogan perinnön meidän kaikkien nautittavaksi.

Eteeni osui tämä video, jossa jumalaisen kauniin musiikin kuvituksena pyörii kuvia Amritsarista, Yogi Bhajanista perheineen ja esiintyjistä perheineen. Videon alkupuolella on mustavalkoinen kuva, jossa Yogi Bhajan on riisunut kengät jalastaan ja ojentunut penkille lepäämään. Seuraavassa kuvassa hän puhuu kahteen puhelimeen yhtä aikaa. Käsittääkseni sellaista hänen elämänsä oli – niin kiireistä, ettei hän ehtinyt nukkua päiväkausiin. Hänellä oli homma hoidettavanaan, ja sen hän totisesti teki, itseään säästelemättä. Nuo muutamat kuvat videolla puhuttelevat minua kovasti, ja vaan kasvattavat minun faniuttani.

Samalla huomaan, että kuvat naurattavat minua, niin kuin koko Yogi Bhajan usein minua naurattaa. Pidän ihan älyttömästi hänen huumoristaan, ja miten minusta tuntuu, että sitä huumoria on mukana ainakin ripaus ihan kaikessa mitä hän teki tai sanoi. Kyse ei ole siitä, ettenkö ottaisi häntä tai hänen opetuksiaan vakavasti. Minä otan ne äärimmäisen vakavasti, mutta silti hän saa minut aina nauramaan. Välillä myös itkemään, kiukuttelemaan, turhautumaan ja vaikka mitä, mutta samalla myös nauramaan.

Yogi Bhajanin sanoin: ”Make yourself so happy that when others look at you they become happy too”.