Filosofiaa, itsekkyyttä ja varjoja

Aiemmin syksyllä kävin keskustelun, jossa keskustelukumppanini totesi, että hänen maailmassaan ihmiset ovat vapaita tekemään sellaisia valintoja, joita he haluavat. Vastasin, että minunkin maailmassa ihmiset ovat vapaita tekemään haluamiaan valintoja, mutta he ovat myös vastuussa muista. Keskustelu ei meidän välillä tästä aiheesta jatkunut, mutta keskustelukumppanini teki hyvin selväksi, että hän on eri mieltä. Hänen näkemyksensä mukaan keskeistä on yksilön vapaus, ei vastuu, ja hänen vapauteensa kuuluu se, että hän voi tehdä mitä vaan, mikä ei vahingoita muita ihmisiä.

Filosofia on ihan älyttömän mielenkiintoinen laji, sillä se on monesti niin yleispätevää, eli siirrettävissä tilanteesta toiseen. Filosofia myös herättää ajatuksia, herättää ajattelemaan. Olin kuuntelemassa filosofia, joka puhui ihan eri aiheesta – itse asiassa eläinten oikeuksista – kun kuvaamani keskustelu palasi mieleeni. Toivottavasti en nyt tee kovin pahoin väkivaltaa filosofiaa kohtaan, kun pelkistän sen, mikä filosofian puheesta jäi mieleen ja palautti aiempaan keskusteluun. Filosofin mukaan ajatus, jonka mukaan olemme vapaita tekemään meidän kannalta edullisia asioita niin kauan kuin emme vahingoita muita, on peräisin 1800-luvulla eläneeltä filosofi John Stuart Milliltä. Toki Millin moraaliteoria on paljon monimutkaisempi asia, mutta ei mennä nyt siihen. Filosofi myös mainitsi vielä pidemmälle menevästä ajatuksesta yhdessä Martha Nussbaumin nimen kanssa. Sen mukaan ei riitä, että emme vahingoita muita, vaan meidän on tuettava muiden kukoistamista. Näyttää siis siltä, että minä olen tässä asiassa vahvasti Nussbaumin linjoilla, kun taas keskustelukumppanini nojaa enemmän Millin ajatteluun.

Ajatus muiden kukoistamisen tukemisesta on minusta aika huikea. Se ei perustu siihen länsimaiseen individualismiin ja itsekeskeisyyteen, joka on viime vuosina alkanut häiritä ihan toden teolla. Siitä huolimatta, että elän itse individualismin keskellä ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että saan tehdä omat valintani. Erityisen paljon individualismi ja itsekeskeisyys häiritsevät niissä ihmisissä, jotka kulkevat henkistä polkua. Heidän toimintansa ja käytöksensä on toisinaan erityisen rumaa ja silmiinpistävää. Tai ehkä minä vaan kiinnitän siihen huomiota toisella tavalla. Pahimmillaan itsekeskeisistä henkisistä ihmisistä tulee ihan mahdottomia ja ailahtelevaisia, heidän kanssaan ei voi sopia yhtään mitään koska he henkisyytensä ja herkkyytensä nimissä antavat itselleen luvan muuttaa mieltään milloin tahansa muista välittämättä. Pahimmillaan he välttelevät kaikenlaisia lupauksia ja sitoumuksia, ja kuvittelevat mielen ailahdusten mukaan elämisen olevan itsensä kuuntelemista. Heistä puuttuu kaikki kurinalaisuus, sitoutuminen ja pitkäjännitteisyys. He ovat kuin pieniä lapsia, oman mielensä ailahdusten vietävinä.

Toki muiden kukoistamisen tukeminen terveellä tavalla edellyttää, että oma elämä ja oleminen ovat sillä tavalla kunnossa, että toisten tukeminen on mahdollista. Ei voi tukea muita, jos ei pärjää vaan tarvitsisi muiden tukea. Tässä pätee vanha, lentokoneista tuttu ohje, jonka mukaan katosta tipahtava happinaamari laitetaan ensin omille kasvoille, ja vasta sen jälkeen autetaan muita. Vaikka edellä moitin aika kovin sanoin niitä itsekkäästi toimivia ihmisiä, jotka henkisyyden nimissä perseilevät minkä ehtivät, ymmärrän kuitenkin ihan hyvin että kyse voi olla heidän omista prosesseistaan. He eivät ehkä vielä pysty mihinkään muuhun, ennen kuin saavat itsensä kasaan ja kuosiin. Eikä siinä mitään, kaikki ajallaan. Heidänkin kukoistamistaan pitäisi tukea.

Kundaliinijoogamestari Yogi Bhajan opetti oman näkemyksensä varjoista, joita meillä kaikilla on, enemmän tai vähemmän. En tiedä mitä muissa perinteissä varjoista sanotaan, mutta Yogi Bhajan näki ne kaikkina niinä vaihtoehtoisina eläminä ja ratkaisuina, jota me emme tehneet. Tai aina kysymys ei ole edes omista valinnoista, vaan elämäntilanteista, joihin Universumi meidät nakkaa. Ihan käytännön esimerkki voisi olla vaikka klassinen perheenäiti, jonka varjo on sinkkunaisen huippu-ura. Uraohjussinkun varjoa perheenäiti voi käyttää elämässään rikastuttavasti, rakentavasti ja luovasti, jos hän on mielekkäällä tavalla yhteydessä varjoonsa, eikä kiellä sitä. Mutta jos se ei onnistu, voi varjo aiheuttaa ongelmia. Se voi johtaa keski-iän kriisin kaltaiseen elämän totaaliseen uusiksi järjestämiseen jollakin uudella ja yllättävällä tavalla. Useinkaan tällainen ratkaisu ei ole paras mahdollinen, vaikka näyttävä onkin.

Oletan, että varjojen kanssa kipuilu voi pahimmillaan näyttää toisten silmiin itsekkäältä vellomiselta tai irtirepäisynä. Vaikka heidän kriisin tukeminen ei varmaankaan tuke ensimmäisenä mieleen, lienee kriisi monelle välttämätön tie kukoistukseen.

Alussa mainitsemani keskustelukumppani korosti moneen kertaan ja tiukin sanoin omaa vapauttaan. Hänellä on vapaus siihen ja tähän, ja mihin vaan, kunhan ei vahingoita muita. Vaikka minulla ei ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa, olen hänen kanssaan eri mieltä. Enkä ymmärrä hänen tiukkaa vapauden korostamistaan millään muulla tavalla, kuin omien rajojen pystyttämisenä ja ylläpitämisenä. Toivottavasti hän onnistuu siinä hyvin, ja pääsee polullaan eteenpäin.

Unettomuutta

Olen yrittänyt tehdä töitä kotona niin paljon kuin mahdollista, ja vältellä työpaikalle menoa. Tai itse asiassa kyllä minä sinne joka päivä menen, mutta yritän tulla pian takaisin, ja jatkaa kotona. Ei se vielä oikein suju. Jostain syystä ei onnistu työpöydän ääreen asettuminen. Pyörin sohvalla läppäri sylissä, paperipinojen keskellä. Odottelen aikaa, jolloin pääsen siihen työpöydän ääreen. Kumma juttu, että se niin paljon vastustaa.

Tänään sohvalla pyörimisen lomassa ojentauduin hetkeksi pitkäkseni, ja vedin torkkupeiton päälle. Tapahtui jotain todella kummallista. Makasin siinä, suljin silmäni, eikä mitään tapahtunut. Uni ei tullut. Odottelin vielä, mutta ei sittenkään. En muista milloin viimeksi tällaista olisi päässyt tapahtumaan. Paremmin muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin olen nukahdellut nojatuoliin, työtuoliin tai mihin vaan kulkuneuvoon. Aikani odoteltua oli pakko todeta, että uni ei nyt sitten vaan tule. Nousin ylös ja jatkoin töitä.

Ensi viikolla taas kaksi joogatunnin sijaistusta. Kivaa!

Elämä palaa

En oikein osaa sanoa, milloin väsymys alkoi. Se hiipi elämään pikkuhiljaa jo vuosia sitten. Sitä tutkittiin, ja jotain löytyikin, mutta niiden asioiden korjaaminen ei vienyt väsymystä mennessään. Se vaan oli ja kasvoi. Lopulta alkoi tuntua, että en ole enää lainkaan työkykyinen. En pysty tekemään mitään, en keskittymään mihinkään. Nukahtelin sinne sun tänne, ja pahimpina päivinä nukuin kahdet päiväunet kuuden tunnin työpäivän aikana. Tutkittiin lisää, mutta mitään ei löytynyt. Aloin olla aika epätoivoinen.

Työhuoneeni on viidennessä kerroksessa, ja kuudennessa eli ylimmässä kerroksessa oli kesällä vesivahinko. Se korjattiin, mutta kutoseen jäi jotain ilmaan, siellä ei tunnu mukavalta hengittää ja ääni lähtee nopsaan. Asiaa ihmetellessäni tuli mieleen tarkistaa sisäilman aiheuttamat oireet. Ja kappas, sieltä löytyi muun muassa väsymys, silmäoireet ja aivosumu, eli kongitiivisten toimintojen vaikeutuminen. Samat oireet, joista olin kärsinyt jo pitkään. Sen sijaan hengitystieoireita tai kuumeilua minulla ei ollut. Olin luullut, että ne kuuluvat asiaa aina, kun sisäilma sairastuttaa, mutta ehkä ei sitten kuitenkaan.

Rakennus, jossa työskentelen, on sairastuttanut ihmisiä alusta asti. Toiset sairastuvat ja toiset eivät, ja luulin, että minuun rakennus ei vaikuta. Nyt näyttää siltä, että olin väärässä. Viime aikoina olen ollut työpaikalla niin vähän kuin mahdollista, ja työskennellyt mahdollisimman paljon kotona. Se on hankalaa, sillä olen tottunut työskentelemään töissä. Viihdyn siellä ja osaan tehdä työni siellä nopeasti ja tehokkaasti, mutta nyt pitää opetella toinen työskentelytapa. Tai paikka. Pysytteleminen poissa työpaikalta on kohentanut oloa ihan huomattavasti. Elämä, aivotoiminta ja toimintakyky ylipäätään on palaamassa. Enää illat eivät mene vain nuokkumiseen ja torkkumiseen nojatuolissa. Viime viikonloppuna kuurasin hellan ja uunin, mikä on ennenkuulumatonta. Sellaiseen ponnistukseen en ole ilman kohtuutonta itseruoskintaa pystynyt pitkään, pitkään aikaan.

Alkuviikosta jouduin taas tekemään pari työpäivää työpaikalla. Eron olossa huomasi heti. Ei se sovi minulle, sieltä pitäisi pystyä olemaan pois. Voisiko tämä nyt olla merkki siitä, että on aika vaihtaa työpaikkaa ihan kokonaan? Mielelläni vaihtaisin, mutta missä on se uusi työpaikka? Universumi, toivomus on lähetetty, mielellään se voisi materialisoitua ihan vaikka heti.