Kaikki apinan tuntee

Vanha viidakon sanonta väittää, että kaikki apinan tuntee, mutta apina ei tunne ketään. Tässä ei ole kyse siitä. Jostain muusta, mutta enpä tiedä mistä. Juttu menee niin, että olimme siipan kanssa helmikuussa Tukholmassa, ja kävimme pienessä, kivassa intialaisessa ravintolassa. Olimme ainoat asiakkaat, joten vaihdoimme muutaman sanan tarjoilijan kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei puhunut ruotsia kunnolla, vaan englantia. Meitä turisteja se ei haitannut. Elokuussa kävimme samassa ravintolassa uudelleen. Sama tarjoilija, joka jäi taas juttelemaan muiden asiakkaiden lähdettyä, sanoi muistavansa meidät. Mitä, miten ihmeessä?

Kävin sairaalassa, jossa odotin pääsyä sairaanhoitajan puheille. Ohi käveli lääkäri, jonka olin tavannut kerran, ehkä kolme kuukautta aiemmin. Hän tervehti ohi kulkiessaan niin kuin vanhaa tuttua, hetkeäkään epäröimättä.

Jotakin jännää tapahtuu, että näin perustavalliset ihmiset jäävät ihmisten mieliin. En tiedä mitä, mutta toivottavasti jotakin hauskaa. Itse asiassa luulen niin. Tuskin me mitään kauhuasiakkaita olemme.

Syntymäpäivämeditaatio

Juttuhan on niin, että en ole koskaan aiemmin ollut mukana vetämässä kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin syntymäpäivämeditaatiota. Mukana meditoimassa olen ollut monta kertaa, mutta vetäjiä on aina ollut niin monta, että minä olen päässyt laistamaan vetovastuun. Mutta tänä vuonna, eilen lauantaina, olin ensimmäistä kertaa mukana vetämässä.

Ja hyvinhän se sujui. Meitä oli neljä vetäjää ja 15 minuutin vuorot. Kaikille riitti kaksi vuoroa, ja vielä kahdelle kolmas vuoro. Aika yllättävää, miten hyvin sen koko meditaation jaksoi olla mukana. Ja vetää omat vuorot. Äänikin kesti hienosti. Mantran sanat ei unohtunut missään kohtaa, mutta siinä parin tunnin kohdalla alkoi vähän hirvittää, että miten se oma kolmas vuoro mahtaa sujua, kun mieli tuntui jo sinkoutuneen jonnekin maata kiertävälle radalle. Mutta hyvin se meni. Ja meditaation lopetuskin, vaikka aika änkytystä se oli. Puhe ei enää oikein sujunut, eikä sopivat sanat tulleet mieleen.

Syntymäpäivämeditaatio on siis pitkä Ek Ong Kaar, joka on ensimmäinen niistä seitsemästä mantrasta, jotka toistetaan aina vesimiehen ajan aamusadhanassa. Siellä toki vaan 7 minuuttia. Kyseessä on samalla voimakas hengitysharjoitus, jota nyt sitten tuli tehtyä se 2,5 tuntia. Aika harvoin hengitysharjoituksia niin pitkään tehdään, mutta nytpä tehtiin.

Vähän tyhmä juttu oli se, että viereisellä joogakoululla pidettiin lauantaiaamuna sama synttärimeditaatio. Eikö niitä nyt jo voisi jakaa niin, että meditaatio pidettäisiin vuorovuosin ensin yhdessä ja sitten toisessa paikassa? Ei voi olla näin vaikeaa joogisten ihmisten neuvotella tätä asiaa ja sopia yhdessä kaikkien kannalta järkevämpi toimintatapa. Jotain tälle tilanteelle pitää tehdä, ensi vuonna tämä ei voi enää mennä näin. Siis muistilappu itselle: yritä muuttaa tilanne.

Hiukset kasvaa

Kun ei niitä leikkaa, ne kasvaa. Edelleen, eli vielä ne eivät ole kasvaneet siihen mittaansa, jonka jälkeen pituutta ei enää tule lisää.

Viime aikoina on mielessä pyörinyt, että pitäisiköhän mennä kampaajalle tasoituttamaan latvat. Edellisestä kerrasta saattaa olla jo puolitoista vuotta aikaa. Siltä latvat sitten näyttävätkin. Eivät ne ole erityisen huonokuntoiset, mutta koska ne ovat viime ajat kasvaneet omia aikojaan, niissä ei ole jälkeäkään leikkauksen tuomasta tasaisesta linjasta. Se vähän häiritsee.

Toisaalta en haluaisi leikkauttaa latvoja, eikä siihen oikein ole erityistä syytäkään. Paitsi että latvat näyttävät huolittelemattomilta. Mutta joogiselta kannalta asiaa katsottuna hiuksia ei kannattaisi leikata. Mutta mutta. Jonkinlaisen ratkaisun tähän pähkäilyyn sain, kun keksin että leikatut latvat ovat vain yksi kauneusihanne, joka tukee kampaamotoimintaa. Minä voin kaikessa rauhassa sanoutua irti siitä ihanteesta, jos haluan. Leikkaamattomat latvat eivät ole mitenkään huono tai ruma asia, me emme vaan ole tottuneet sellaisiin hiuksiin, kun ”kaikki” leikkaavat hiuksensa. Jossain muualla asia on toisin. Minä valitsen nyt – tai edelleen – sen toisen tyylin.

Takkuista

Onpas ollut vähän takkuinen alku töissä loman jälkeen. Ensimmäisenä päivänä takkusi tietokone ja tulostin koko päivän. En ole ikinä soitellut yhtä kiivaasti meidän it-tukeen. Kahtena seuraavana päivänä olen takunnut minä. Tosin siltikin näyttää siltä, että asiat alkavat sujua paljon pienemmillä ponnisteluilla, kuin olin olettanut. Jotenkin sitä vaan saa apua ja tukea ja neuvoja, kun niitä tarvitsee.

Joogarintamalla on ollut rauhallista. Ja niin saa nyt hetken jatkuakin. Erinäisten tapahtumakulkujen seurauksena tuli ilmi, että minulla on kehon rautavarastot tyhjät. Finito. Kertakaikkiaan. Ne ei ole tyhjentyneet hetkessä, vaan todennäköisesti vuosien kuluessa. Mutta nyt on herännyt sellainen epäilys, että minä en olekaan laiska ja saamaton ihminen, vaan vain huonossa vedossa tämän kehon epätasapainon takia. Odotan innolla, että saan kutsun punasolujen tankkaukseen suoraan suoneen. Katsotaan, mitä minulle sitten tapahtuu.

Kesä pulkassa

Kesä on nyt sitten suurelta osin suoritettu. Toki kesää on vielä jäljellä, en minä sitä, mutta jokavuotiset toimenpiteet alkaa olla pulkassa. Ja mitä ei ole tehty, kuten pesty mattoja, saa jäädä. Ollaan likaisilla matoilla. Ehkä sitten ensi kesänä pestään ne taas.

Toissapäivänä palasimme pyöräreissulta saaristosta, ja ylihuomenna on mentävä takaisin töihin. Edessä on kiireinen syksy ja paljon uutta tehtävää, mikä siis tarkoittaa asioiden jatkuvaa opiskelua. Se on työni piirre, josta tykkään tavattomasti. Ja samalla se on se, joka saa repimään hiuksia päästä aina silloin, kun tuntuu että ei pysty, ehdi ja jaksa. Silloin on paras istua alas ja hengittää syvään, ja muistuttaa mieleen, että mikä tässä elämässä oikein on tärkeää ja mikä ei. Minun työni ei siinä mielessä ole tärkeää, ettei kenenkään henki tai terveys ole siitä kiinni. Korkeintaan omani.

Yhdenlainen nautinto oli tänään palata joogan pariin pyöräreissun jäljiltä. Tuntui kuin olisin ollut sadhanassa joskus kauan, kauan sitten viimeksi, vaikka tosiasiassa väliin jäin vain yksi lauantai. Ja fyysistä joogaharjoitusta keho kaipasi pyöräilyn vastapainoksi. Sen se sai, tosi mukavan harjoitussarjan. Ja mantroja, ihania, ihania mantroja! Niihin en kyllästy koskaan – päätellen siitä, kuinka monta vuotta olen aamusadhanassa rampannut kerran viikossa. Toki suhde mantroihin muuttuu, mutta ei niihin kyllästy.