Alkaa Turussa toukokuun alussa, tai sen jälkeen. Menkää ihmeessä, jos kiinnostaa.
lauantai 28. helmikuuta 2015
torstai 26. helmikuuta 2015
Mankeli
Tämä nykyinen työtehtävä on kyllä
aikamoinen. Minut pistetään lujille monellakin eri tavalla. Näin loppua kohti
alkaa aikapaineet olla melkoiset. Minä olisin rytmittänyt ja aikatauluttanut
koko jutun vähän toisin, mutta minäpä en ollut se, joka aikatauluista päätti.
Ja oikeastaan juuri se asia, siis muiden pillin mukaan tanssiminen on se, mikä
ottaa ehkä kaikkein kovimmille. Varsinkin silloin, kun tiedän ja näen, että nyt
mennään metsään. Minä olen se, joka homman nostaa metsästä takaisin tielle, mutta
muut pitävät itsellään oikeuden pöläyttää homman pöpelikköön aina kun huvittaa.
Niin se nyt sitten vaan on.
Stressikäyrä alkaa siis kohota
kummasti. Maaliskuu vielä, ja sitten homma pitäisi olla pois minun käsistäni.
Ja sitten onkin jo kevät!
maanantai 23. helmikuuta 2015
Oletko rento ja onnellinen?
Aina toisinaan saan Enkelimaan
viestejä sähköpostiini. Viimeisimmässä viestissä oli ajatus tai havainto siitä,
että juuri tänä aikana jota parhaillaan elämme, henkinen kasvu on kutakuinkin
sama asia kuin onnellisuus. Ensimmäisenä tulee mieleen, että eihän se voi niin
helppoa olla. Mutta kun asiaa ajattelee toisen ja vielä kolmannenkin kerran,
tuntuu se ihan järkevältä. Eikä onnellisuus ole välttämättä mikään helppo asia,
jos sen ottaa asiakseen joka päivä.
Olla onnellinen koko ajan on yhtä
simppeli ja samalla vaikea juttu kuin joogan pyrkimys olla rento niin, että
energiat virtaavat esteettä. Siihen jooga pitkälti tähtää, rentouden tilaan. Ja
sitä joka ikisellä joogatunnilla harjoitellaan.
Samalla tavalla kuin joogaharjoitus
auttaa rentouden löytämisessä, myös onnellisuuteen voi saada apua ulkoapäin,
jos onni ei vielä koko ajan löydy omasta itsestä, sisältä. Olen välillä hiljaa
mielessäni miettinyt mikä merkitys jatkuvalla bollywood-elokuvien
katselemisella minulle oikein on. Että onko se yksi eskapismin, todellisuuden
pakenemisen muoto. Onko elämäni niin kurjaa ja väritöntä, että uppoudun
elokuvien maailmaan. Jotenkin nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole tuntuneet
todelta. Ja nyt, Enkelimaan viestin myötä hoksasin, että kyse on
onnellisuudesta. Ne elokuvat tekevät minut onnelliseksi, etenkin silloin kun
onni on muuten vähän hukassa.
Eikä onnellisuuden löytämiseen tai
muistamiseen tarvita edes koko elokuvaa. Katsokaa vaikka tämä lyhyt biisi, ja kuinka
Akshay Kumar siinä aurinkolasit riisuttuaan hymyilee niin, että koko maailma
valaistuu.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Tähän on tultu – tanssitunnilla käyty
Tekisi mieli liioitella ja väittää,
että nyt olen kokenut kaiken. Ihan vaan sillä perusteella, että ylitin itseni
pahemmin kompastumatta, ja menin bollywood-tanssitunnille.
Siihen aikaan kun minä kävin
peruskoulun ala-astetta, oli tiputanssi kuuminta hottia. Meillä oli sijainen,
joka keksi, että musiikintunnilla opetellaan se tanssi. Muut opettelivatkin,
mutta minut ope pisti käytävään, kun en suostunut joraamaan. Aika tavalla
samalla periaatteella olen elänyt tähän asti. Poikkeuksen ovat tehneet
joogatunnit, joilla olen tanssinut bhangraa tai mitä tahansa muutakin.
Joogatunnilla kun tanssiminen ei ole niinkään tanssimista kuin itsensä
ilmaisemista kehon liikkein musiikin tahtiin. Vähän sama juttu kuin mantrojen
kanssa: mantraaminen ei ole laulamista vaan mantraamista.
Bollywood-tanssin kokeileminen ei
suinkaan ollut minun ideani. Sitä ehdotti työkaveri, jolle lainasin pari
teemaan liittyvää elokuvaa. Hän halusi kokeilla bollywood-tanssia itse, ja minä
lupasin lähteä hänen mukaansa. Vaan kuinka kävikään. Kollega sairastui, eikä
päässyt osallistumaan. Minä sain kuitenkin mukaani kundaliinijoogaihmisen, joka
käy bolly-tanssitunneilla säännöllisesti ja usein.
Tunnin piti olla helppo ja
rauhallinen, oikein sopiva vasta-alkajalle. Ehkä se olikin, ehkä minä vaan olen
tositosi hidas, kun en meinannut pysyä jutussa mukana ollenkaan. Ja varmasti
arvaatte, mitä tapahtui ihmiselle, joka ei erota vasenta ja oikeaa toisistaan.
Lisähaastetta tuntui tuovan peili, joka sekoitti viimeisenkin käsitykseni
siitä, mikä käsi ja mikä jalka on oikea tai vasen. Lopulta yritin vaan katsoa
mitä muut tekevät, ja tehdä saman perässä. Koskaan en tajunnut esimerkiksi
käännöksiä; millä jalalla ja mihin suuntaan. Jos käännös piti tehdä ulkokautta,
niin mistä sen voi tietää, että mikä on ulkokautta ja mikä sisäkautta? Monta
kertaa meinasin räjähtää nauruun, kun huomasin peilin kautta että teen suurin
piirtein samoja asioita kuin muut, mutta heidän peilikuvanaan.
Jossain vaiheessa aloin väsyä. En
enää muistanut ollenkaan, mitä piti tehdä minkäkin liikkeen jälkeen, päässä löi
vain tyhjää. Liikkeet sinänsä olivat ihan mukavia, ei niissä mitään vikaa
ollut. Siis hitaasti tehtyinä, mutta kun otettiin musiikki mukaan, tipahdin
aina kyydistä tietyissä kohdissa. Koko tunti vaati niin paljon pinnistelyä ja
ponnistelua, että olin loppuillan aivan poikki. Rättiväsynyt. Enkä nyt tarkoita
sellaista fyysisestä tekemisestä tulevaa väsymystä, vaan pikemminkin pitkää
aivojumppaa.
Olisihan se hieno osata tanssia,
tehdä se juttu niin kuin tunnin opettaja oli sen tarkoittanut tehtäväksi. Voin
joskus kokeilla uudestaankin, ei siinä mitään. Mutta luulen, että en montaa kertaa
jaksa kokeilla, jos en aika nopsaan ala oppia jotakin. Bollywood-tanssin
pitäisi olla kivaa ja hauskaa, ja jos ei sitä hauskuutta ala löytyä muualta
kuin omasta törmäilystä, lienee syytä vaihtaa lajia.
perjantai 20. helmikuuta 2015
Love is in the air
Kävelin kotia kohti, kun hangella,
parin metrin päässä jaloistani räpisteli lintu. Tarkemmin katsottuna lintuja
oli kaksi, sinitiaisia. Siinä ne räpistelivät, ja ensimmäinen ajatus oli, että
ne tappelevat, ovat toistensa kimpussa. Mutta olisiko kyse kuitenkin ollut
jostain muusta, olisiko linnuilla ollut kevättä rinnassa? Mistä sen voi tietää?
Tilanne oli ohi parissa silmänräpäyksessä ja minä jatkoin matkaani.
torstai 19. helmikuuta 2015
Enkeleiden kuiskuttelua
Luen parhaillaan irlantilaisen Lorna
Byrnen kirjaa Angels in My Hair. Byrne kertoo siinä elämästään, johon on aina
kuuluneet enkelit. Lapsena häntä pidettiin koulussa jälkeenjääneenä, koska hän
eli vähän eri maailmoissa kuin muut. Maailmoissa, joissa hän seurustelee
enkeleiden kanssa. Enkeleiden seura on ollut hänelle jokapäiväistä ja luontevaa
ihan pienestä lapsesta asti.
Byrne kuvaa viehättävällä tavalla
monia tilanteita, joissa enkelit kuiskivat jonkun henkilön korvaan. Joskus
kuiske kuullaan, mutta usein ei. Enkelit voisivat auttaa, mutta jos niiltä
sulkee korvansa, ei apu mene perille. Minusta mielikuva enkelistä korvan vieressä
on aivan ihana.
Olen jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin
meditaatiota nimeltä Meditation for Prosperity 1, jolle löytyy vähän hämäävästi
muitakin nimiä. Tänään tein sen pidempänä kuin muina aamuina, eli 11 minuutin
mittaisena. Se on todella hieno meditaatio, ja olen aiemmin ohjannut sitä tunneillakin
melko usein. Kerran, aika pian sen jälkeen kun olin aloittanut joogan
ohjaamisen, teetin meditaation ja meditoin mukana. Kävi niin, että ihan
huomaamattani livahdin sellaiseen meditatiiviseen tilaan, josta palaaminen
kesti hetken aikaa. Piti päättää tunti, ja pyörittelin ipodia kädessäni, mutta
Aurinkolaulun etsimisestä ei meinannut tulla yhtään mitään. Vaati todellista
pinnistystä että sain mieleeni mitä olin etsimässä ja miten sen saattoi löytää.
Tänä aamuna kävi vähän samalla
tavalla. Tein meditaation, ja päätin harjoitukseni. Kävin vielä yläkerrassa
vessassa. Me asumme enimmäkseen alakerrassa, ja yläkerrassa lähinnä joogaan ja
pesen sekä kuivatan pyykit yläkerran vessassa. Muuta aktiivista ja säännöllistä
toimintaa siellä ei oikein ole. Kävin siis vessassa, ja mieleeni juolahti, että
siirränpä vessassa jo pitkään pesun jälkeen roikkuneen paidan huoneeseen, jossa
olin juuri tehnyt joogaharjoitukseni. Oikein pelästyin, kun avasin huoneen oven.
Olin jättänyt kynttilän palamaan kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin kuvan
viereen. En käsitä miten niin oli päässyt käymään – tai oikeastaan käsitän, se
meditaatio vei minut taas mennessään niin, että skippasin jokapäiväiset
loppurutiinini.
Puhalsin kynttilän sammuksiin ja
kiitin suojelusenkeliäni. Kiitin ja siunasin häntä. Se taisi olla juuri hän,
joka kuiskutteli korvaani, että nyt olisi juuri hyvä aamu paidan siirtämiselle.
Kiitin myös itseäni siitä, että pidin korvat auki enkelin kuiskeelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)