Enkelipuolesta ja soturipuolesta

Kanssajoogaaja pohti kysymystä fyysisyydestä irti päästämisestä, että mitä se tarkoittaa ja niin edelleen. En osaa sanoa, ei minulla todellakaan ole vastausta, mutta asiaa miettiessäni juolahti muutama juttu mieleen. Kirjoittelen ne nyt ylös selvitelläkseni ne parempaan järjestykseen ja sanalliseen muotoon.

Monille ihmisille jooga on väline, joka auttaa tunnistamaan mitä oma keho kaipaa. Onko jano, väsy, pissahätä tai jotain muuta. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, monet meistä eivät välttämättä tunnista ihan kehon perustarpeitakaan kaiken arjen kiireen keskellä. Kun kehon viestejä ei kuuntele tarkalla korvalla hetkeen aikaan, keskusteluyhteys kehon kanssa hiipuu, ja sitten sitä pitää opetella uudestaan. Kehon kuunteleminen edellyttää myös tietynlaista itsekuria. Esimerkiksi minulle käy töissä usein niin, että kun on työskentelyn hyvä flow päällä, en millään malttaisi keskeyttää ja mennä vessaan. Kyllä minä tunnistan kehon tarpeen, että nyt on pissahätä, ja tiedollisella tasolla tiedän, ettei pidätteleminen ole mitenkään hyväksi (toki pidättelemiseen tarvittavat lihakset pitää olla hyvässä kunnossa, mutta niitä treenataan muulla tavoin kuin kasvattamalla kuplaa otsassa). Silti saatan jatkaa työtä vielä vähän ja vielä vähän, ja vielä ihan vähän.

Tämän kehon kuuntelemisen ja keskusteluyhteyden avulla kehosta pidetään hyvää huolta, mikä on toki monella tavalla palkitsevaa. Sitten on se toinen puoli, jossa kehon tarpeet siirretään syrjään. Tarkoitus ei ole tehdä millään tavalla vahinkoa keholle, vaan siellä taustalla on aina keskusteluyhteys kehon kanssa ja pyrkimys pitää siitä mahdollisimman hyvää huolta. Mutta sitten tulee tilanteita, joissa harjoitus edellyttää esimerkiksi nälän tai lihasten väsymisen sietämistä. Mielen täytyy aina olla vahvempi kuin kehon tarpeet, vaikka samalla mieli pitää tarkasti huolta siitä, että keholle ei tapahdu mitään vahinkoa.

Olen kuullut tarinoita (ulkomaisista) opettajista, jotka ovat opettaneet tätä asiaa varsin kovien keinojen avulla. Niitä tarinoita on turha toistaa, enkä niitä millään tavalla kannata. Mutta nyt alan jollakin tavalla nähdä niiden pointin, idean turhan karulla tavalla toteutettujen juttujen takana.

Eräs kundaliinijoogaopettaja, jonka tausta on itsepuolustuslajien harjoittamisessa, on moittinut kundaliinijoogan opettamista juuri siitä, että siinä turhan usein korostetaan enkelipuolen vahvistamista, mutta unohdetaan soturipuoli. Molempia tarvitaan. Tasapainoa ei löydy pelkän enkelipuolen avulla, vaikka toki silläkin pötkii pitkälle. Mutta sieltä soturipuolelta tulee niin vahvaa itsekuria, voimaa ja vahvuutta, että se voi auttaa meitä kummasti ihan jo normaalissa arjessa selviämisestä. Toki se soturipuoli on mukana monissa kundaliinijoogaharjoituksissa. Joskus voi kuitenkin käydä niin, että juuri ne harjoitukset jäävät väliin, koska ne eivät ole helpoimmasta ja kevyimmästä päästä. Varsinkin jos harjoituksia tekee yksin, ei useinkaan tule valittua juuri niitä.

Olikohan näissä ajatuksissa nyt taas mitään tolkkua tai yhteyttä toisiinsa? En tiedä, mutta tämän pidemmälle tämä asia ei nyt minun päässäni järjesty.

Hyvässä hoidossa

Yksi syksyn kohokohdista oli käsillä, kun viimein pääsin Kuldip Singh Khalsan TAIYOBodywork –hoitoon. Tällä kertaa pyysin Kuldipia keskittymään oikeaan lonkkaani, johon kerääntyy jännitystä ja joka napsuu (siitä on ollut puhetta) ja kipeytyy aina välillä. Janiin Kuldip teki, mutta hän teki myös paljon muuta hoidon aikana. Minulla ei ole aavistustakaan mitä kaikkea siinä tunnin aikana tapahtui, mutta varmasti paljon kaikkea. Pää oli jossain vaiheessa niin sekaisin, etten meinannut uskaltaa nousta lattialta ylös. Lasillinen kylmää vettä (siis juotuna) helpotti siihen.

Kuldipilla on käytössä kaksi erilaista hoitopöytää, joita hän käyttää, sekä jakkara, jolle hän asiakkaan istuttaa. Mutta itse asiassa ainakin minun hoidosta on aina suurin osa tapahtunut lattialla, jonkinlaisen tatamin tai ehkä pikemminkin futonin päällä. Kun asiakas asettuu vatsalleen makaamaan, on apuna eräänlainen ihmisen muotti, johon varsinkin pää mutta myös ylävartalo asettuvat niin, että kasvot voivat olla suoraan alaspäin ja silti on mahdollista hengittää. Se on itse asiassa tosi miellyttävä asento. Sen lisäksi Kuldip pyysi minua asettumaan eri asentoihin, jotta hän hyvin pääsi käsiksi haluamiinsa kohtiin. Hän myös käänteli jalkojani ja testaili liikeratoja, ja jossain vaiheessa alkoikin naurattaa ihan tosissaan meidän pyöriminen ja hyöriminen siinä futonilla.

Lonkan lisäksi Kuldip työskenteli niskani parissa. Minulla on ihan luonnostaan pitkä ja uljas kaula kuin joutsenella (no joo, vähän liioiteltuna, mutta ymmärrätte pointin). Sitten aina jossakin vaiheessa alkaa tuntua siltä, että joutsenkaula on hävinnyt taivaan tuuliin, ja tilalla on kilpikonnan kaula, eli pää vetäytyy jonnekin syvälle sisäänpäin. Ainakin ulkoapäin katsottuna näyttää siltä, että joillakin ihmisillä hartiat nousevat korviin, mutta minulla ei käy niin, vaan pää tipahtaa hartioiden väliin. Silloin tuntuu, että kaulaa ja niskaa ei saa kunnolla ojennettua pitkäksi, omalle paikalleen. No nyt joutsenkaula on täällä taas. Pitää vaan aina välillä muistaa ojentaa se koko komeuteensa.

Kuldip on hyvä hoitaja ja varsinainen helmi. On ihme, ettei hänen hoitoihinsa ole kuukausien jonoja. Paitsi tosi hyvä minun, asiakkaan kannalta, että hoitoon ei tarvitse jonottaa turhan kauaa. Hoito on myös niin kokonaisvaltainen ja voimakas, ettei tule mieleen varata uutta aikaa ihan heti. Kotoisessa vyöhyketerapiassa ja jäsenkorjauksessakin voi käydä useammin, ja pitää kehon hyvinvointia yllä niiden avulla. Kunnes taas tulee aika asettua Kuldipin hoidettavaksi.

Kohti uusia kuvioita

No nyt taisi käydä niin, että otin keväälle melkein vakituisia joogatunteja ohjattavakseni. Tai siis otin vakkaritunnin keskiviikolle yhdessä kollegan kanssa, mutta jos oikein ymmärsin, kollega ei välttämättä ehdi pitää tuntia kovinkaan usein. Eli silloin minä pidän sen, ja siihen on varauduttava. Samalla sovittiin kolmen ohjaajan kimppa sunnuntai-illan tunnille. Se todennäköisesti jaetaan tasan, eli tunti osuu omalle kohdalle joka kolmas sunnuntai. Eiköhän siis vapaita sunnuntaita ole tarpeeksi silti.

Tuntien pitämisen muoto on nyt sellainen, että rahallinen riski itse pitämistäni tunneista on minulla. Ei mikään ideaalitilanne tässä työ- ja sitä kautta rahallisessa tilanteessa, mutta pitää vaan luottaa, että kävijöitä tunnilla riittää. Toivottavasti riittää.

Lisäksi ohjaan paikallisessa opistossa neljän kerran kurssin keväällä, jos sinne vaan tulee tarpeeksi ilmoittautuneita. Jos ihmiset eivät karkaa mökeille siihen aikaan vuodesta. Niinkin voi käydä.

Jännittävää on. Olen jo melko pitkään kaipaillut lisää joogatunteja ohjattavakseni, joten toivottavasti tästä tulee kaikin tavoin hyvä järjestely.

Kuulin muuten, että minun tunneista ainakin joillain ihmisillä on kuva, että tekemistä riittää ja hiki voi tulla. No on se sikäli totta, että pidän minä sellaisiakin tunteja. Minusta vaativien tuntien ohjaamista ei saa pelätä tai vältellä. Mutta ohjaan minä toisenlaisiakin tunteja. Monenlaisia.