Monen
vuoden tauon jälkeen pääsin viikonlopun mittaiselle kundaliinijoogaretriitille
juurikin viime viikonloppuna. Jo oli aikakin. Tälle samaiselle retriitille,
siis Inderjit Kaur Khalsan Lapinjärven retriitille haikailin aikoinaan
monenakin kesänä, mutta en vaan päässyt. Sitten menin
kundaliinijoogaopettajakoulutukseen, ja haikailu jäi vähemmälle. Kunnes nyt
taas. Ja nyt sitten palaset loksahtelivat kohdalleen niin, että siellä sitä
oltiin.
Meitä oli
mukava, vähän reilun kymmenen hengen ryhmä. Joogaa teimme paljon, hyvinkin
fyysisiä ja raskaita harjoituksia. Minä olen sairastellut eri asioita koko
alkuvuoden niin, että en ole ihan parhaassa terässä, mutta yllättävän hyvin ne
harjoitukset silti sujuivat. Vaikka kyllä sitten tunsi tehneensä. Meditoimme
myös ihan riittävästi.
Kurssin
teema oli muutos. Teema ja sen käsittely ei erityisesti sytyttänyt. Tai ehkä
pikemminkin pitäisi sanoa niin, että se ei erityisemmin liikuttanut mihinkään
suuntaan. Muutos on jatkuvaa, se on ihan selvää, eikä koskaan voi etukäteen
tietää, mitä elämä heittää eteen. Minkä muutoksen kynnyksellä sitä parhaillaan
seisoo. Mitään tarvetta oman elämän uudelleenjärjestämiselle minulla ei tällä
hetkellä ole, mutta eipä sitäkään koskaan tiedä. Vaikka vaikea nähdä, että
pistäisin elämäni uuteen järjestykseen.
Inderjit
ei ole minulle erityisen tuttu joogaopettaja, vaikka pari kertaa olen hänen
ohjattavana ollutkin. Hänen tyylinsä opettaa joogaa on hyvin minimalistinen ja
nopea. Hän ei turhia höpise. Melkein tekisi mieli sanoa, että osa
tarpeellisestakin tiedosta jäi sanomatta. Kurssilla oli kuitenkin myös niitä,
joilla oli vain vähän kokemusta kundaliinijoogasta. Nopeus oli myös välillä
vähän häiritsevää. Ehkä se tulee siitä kehä kolmosen sisäpuolen hektisestä
elämästä, en tiedä. Mutta ihan varmasti meillä täällä Hämeessä tahti on
hitaampi. Ja ihan yksinkertaisesti minun kehoni ei taipunut niin nopeaan
tahtiin, jossa Inderjit ohjasi. Varsinkin kaikissa siirtymissä asanasta toiseen
minä vielä keräilin omaa kehoani kokoon, kun jo olisi pitänyt olla asettuneena
seuraavaan asanaan. Aina välillä Inderjit ohjasi välivenytyksen seisoma-asennossa.
Minä en pääse lattialta vauhdilla ylös. Ei niinkään siksi, että olisin kovin
kankea, vaan siksi, että matala verenpaine vetäisee vintin pimeäksi jos nousen
liian nopsaan. Niinpä venytys oli jo tehty ja Inderjit ohjannut meidät takaisin
alustalle, kun minä vielä yritin päästä ylös.
Retriitissä
on mahtavaa ja riemullista päästä osallistumaan aamusadhanaan kahtena
peräkkäisenä aamuna. Vieläpä niin, ettei tarvitse tehdä muuta kuin herätä,
nousta ylös ja valmistautua, ja kävellä saliin. Mutta jälleen se vauhti!
Inderjit veti 2,5 tunnin aamusadhanan reilussa kahdessa tunnissa. Minkä ihmeen
takia, mihin meillä oli niin kiire? Ja kieltämättä ainakin minun tunnelmaani vähän
lässähti.
Koko
retriitin ruoka oli suunniteltu ja valmistettu tukemaan sen sisältöä. Reseptit
olivat kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanilta, ja juuri samoja ruokia on syöty hänen
solstice-leireillään. Mutta jotenkin epäilen, että alkuperäisissä versioissa on
ollut enemmän mausteita. Kyllä minä voin syödä suolatonta vegaanista ruokaa,
mutta kaipaan silti makuja. Ja itse asiassa uusi huomio oli se, että kaipaan
kovasti viljatuotteita. Niitä ei juuri ollut tarjolla, paitsi aamulla
tattaripuuroa, ja yhdellä lounaalla burgereita. Ai niin, ja kitcherissä on
tietenkin riisiä. Mutta siinä ne sitten olivatkin, muu oli vihanneksia,
juureksia ja linssejä tai papuja.
Joka
tapauksessa, näistä huomioista huolimatta, retriitti oli oikein onnistunut ja
mukava. Inderjit on hyvä opettaja, ja jos tilaisuus tulee eteen, osallistun
hänen tunneille, workshoppeihin tai retriitteihin mielelläni myös jatkossa. Ja
omien kanssajoogaajien kanssa olisi tosi mukava päästä reissuun lähelle tai
vaikka kauemmaksikin joskus toiste. Seura oli mitä parhainta.