Väsymystä ja pimeää

Niinhän siinä kävi, että korona tuli minullekin. Oireet eivät olleet mitenkään voimakkaita, vaikka kuume tuntuu aina yllättävästi, kun sitä harvoin on. Viikon kesti aktiivinen sairastaminen, mutta sen jälkeen on mennyt kohta toinen viikko yskiessä. Ja väsyttää, tosin sen alkuperää ei voi tietää. Voi olla koronan jälkijuttuja tai sitten ihan vaan tätä vuoden pimeintä aikaa.

Onneksi on lunta, se tekee kaikesta paljon helpompaa. On talven tuntua eikä ollenkaan niin pimeää, kuin jos maa olisi mustana ja sataisi vettä.

Korona tuli sikäli ihan hyvään aikaan, ettei kalenterissa ollut juuri mitään pakollista, vaan saatoin sairastaa melko rauhassa. Piti saada tekemättömien töiden listaa lyhyemmäksi, mutta se ei onnistunut. Onneksi suuri osa listan asioista on sellaisia, joita voi lykätä. Ensi viikko vielä aikaa niille, sitten alkaa loma.

Joulua kohti

Eilen ihmeteltiin joogaryhmän kanssa, että miten tunnit voi loppua jo tältä syksyltä, kun justhan ne vasta alkoivat. Mutta niin vain loppuvat. Ja niin vain on ensimmäinen adventti ja aika kaivaa jouluvalot esiin. Niitä laitettiin esille vähemmän kuin aiempina vuosina, vaikka monet niistä onkin led-lamppuja. Mutta sähköä ne vie silti, ja vähempikin riittää.

Siipalla on korona. Tehtiin molemmat testi tänään. Hänellä on oireita ja testi näytti heti positiivista. Minulla ei mitään oireita, eikä plussaa testissä. Mutta vielä se ehtii minullekin tulla, ei olla eriytetty meidän olemista millään tavalla vaan jatketaan niin kuin ennenkin. Tuntuisi liian hankalalta ja myöhäiseltäkin sellainen. Se tarttuu jos on tarttuakseen, useinhan me sairastetaan juuri niin, että siippa saa taudin ensin, ja juuri kun hän tervehtyy, minä alan sairastaa. Katsotaan miten käy. Siipalla ei onneksi ole pahat oireet, vaikka ne pahenivat siinä siunaamassa, kun hän näki testituloksen.

Kulttuurisesta omimisesta

 Kun kuuluu monin tavoin etuoikeutettuun valtaväestöön, ei välttämättä tule ajatelleeksi, että kaikki oma toiminta ei välttämättä ole eettisesti kestävää. Tarkoitus ei välttämättä ole paha, mutta ei vaan tule mieleen ajatella asiaa – saati ajatella asiaa jonkin toisen ryhmän näkökulmasta. Esimerkiksi joogaan ja henkisen polun toimintaan ylipäänsä voi helpostikin sisältyä tällaista toimintaa, kun ihmiset ajattelevat, että kaikki henkisyyttä edistävät jutut ovat koko ihmiskunnan yhteisiä. Sitä ne eivät kuitenkaan välttämättä ole.

Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan, noin yksinkertaisesti sanottuna, epäeettistä toimintaa, jossa etuoikeutetun ryhmän jäsen ottaa käyttöönsä vähemmän oikeutetun identiteettiryhmän piirteitä tai kulttuurituotteita. Kulttuurisen omimisen käsitettä on arvosteltu ja sanottu, että kulttuurista lainaamista on tapahtunut aina. Niin onkin, mutta se ei oikeuta epäeettistä tai loukkaavaa toimintaa.

Kundaliinijoogit käyttävät usein samanlaisia turbaaneja kuin sikhit. Minun käsitykseni on, että sikhit eivät ole muiden turbaanin käytöstä närkästyneet, päinvastoin. Aina välillä näkee somessa postauksia tempauksista, joissa sikhit tekevät turbaanin kaikille halukkaille, jotta he pääsevät kokeilemaan turbaania. Toisaalta sikhit olivat närkästyneitä, kun erään muotitalon näytöksessä malli käytti sikhien tyylistä turbaania asusteena. Jos jonkin identiteettiryhmän keskeinen merkki otetaan kaupalliseen toimijan kaupalliseen käyttöön, on se kulttuurista omimista, jos mikä.

Olen myös nähnyt saamelaisten hyvin, hyvin närkästyneitä kirjoituksia siitä, miten heidän rumpunsa on otettu valtavirran käyttöön, ja ei-saamelaiset markkinoivat esimerkiksi rumpumatkaksi nimeämiään tilaisuuksia. Sekin on kulttuurista omimista. Saamelaisilta on omittu muutakin, heidän asustaan lähtien. Lisäksi saamelaisilta on viety kieli, kulttuuri ja maat, eikä heille nyt tahdota antaa lainsäädännössä heille alkuperäiskansana kuuluvia oikeuksia, joten ei mikään ihme, että he eivät näe rumpujen omimista minään ystävällismielisenä tekona eivätkä luota suomalaisiin.

Kulttuurista omimista on myös unisiepparit ja niiden yleistyminen jonkinlaisina sisustustuotteina. Se on omittu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilta, joille se on ollut lasten suojelusesine.

Samaa sarjaa, mutta ei kenties ihan kulttuurista omimista, on Buddhan patsaiden yleistyminen sisustustuotteina joko sisällä tai puutarhassa. Ai että se on vastenmielistä. Yhdessä sisustuskuvassa sellainen oli sijoitettu vessaan. Näin sitä kunnioitetaan muiden uskontojen edustajia, sijoitetaan heidän jumalpatsaansa vessan lattialle!

Kovasti toivoisin, että henkisellä polulla olevat ihmiset ajattelisivat tekojaan ja niiden seurauksia sekä mahdollisesti aiheuttamaansa mielipahaa. Kaikki ei ole yhteistä, vaikka samaa ihmiskuntaa ollaankin. Sen ymmärtäminen on myös iso askel oman etuoikeutensa näkemiseen.

Unohdus

Onpas ärsyttävää. Olin varannut tälle aamulle ajan labraan kilpirauhasarvojen tarkistusta varten. Lääkitystä muutettiin vähän aikaa sitten, ja vaikutukset pitäisi tsekata. Hyvin muistin, että sinne pitää mennä, mutta otin vahingossa kilpirauhaslääkkeet aamulla, niin kuin aina. No ei sinne sitten voi mennä, saman tien vaan varausta perumaan, kun tajusin mitä olin tehnyt.

Huomenna lähden toiselle puolen Suomea työpaikalle muutamaksi päiväksi ja sieltä suoraan Helsinkiin yhdeksi päiväksi. Eli aika piti siirtää ensi viikolle. Äh, olisipa ollut hyvä saada tuokin asia hoidettua pois alta, mutta ei. Pitää seuraavan yrityksen yhteydessä olla tietoisempi mitä tekee, eikä ottaa lääkkeitä rutiinilla.

Pitkästä aikaa: bangaraa!

 Blogi on jäänyt päivittämättä jo pidemmän aikaa. On ollut kiirettä töiden ja yhdistyksen asioiden kanssa. On ollut vaikea keksiä kirjoitettavaa, ja kun mielessä on alkanut kehkeytyä jokin aihe, se on muuttunut kertaheitolla ihan toiseksi. Ja sitten kun on keksinyt aiheen ja yrittää kirjoittaa, sivusto ei toimi eli päivitys ei onnistu. Mutta nyt!

Kundaliinijoogatuntien opettaminen opistolla on taas alkanut. Nyt tuli ensimmäistä kertaa korona-aikojen alettua ryhmä täyteen ja joku taisi jäädä vielä varasijallekin. Kaikki 18 joogaajaa eivät ole vielä koskaan olleet paikalla samaan aikaan, mutta ihan mukavan kokoinen ryhmä se on. Ei sillä, ihan yhtä antoisaa oli ohjata pienempääkin ryhmää korona-aikana. Silloin tosin emme juurikaan mantranneet, mutta nyt taas senkin edestä. Ryhmässä on myös useita, joilla on erilaisia rajoitteita kehossaan, muun muassa hiljattain vaihdetut polvinivelet. En ole aiemmin joutunut samalla tavalla ottamaan huomioon joogaajien rajoituksia, koska aiemmin niitä ei ole yhtä paljon ollut, mutta eipä se haittaa.

Tunnit on olleet kivoja, mutta on jäänyt tunne, että jotakin puuttuu. En ole millään keksinyt, mitä se voisi olla. Kunnes viimeksi, kun aikaa meinasi jäädä yli, ja yhtäkkiä keksin, että voisimme lopuksi tanssia. Laitoin bangaran soimaan, ja pistimme tanssit pystyyn. Ai vitsit, se tuntui hyvältä ja oli mahtavaa! Taisi muutkin tykätä, sillä biisin loputtua ihmiset alkoivat taputtaa. Joku totesi, ettei hän ole koskaan aiemmin tanssinut joogatunnilla. Vastasin, että jo sitten oli aikakin.

Bangaran tanssiminen oli se tunneilta puuttuva asia. Sen kun otti ohjelmaan, kaikki lähtivät tunnilta silmät loistaen. Niin myös minä, lisäksi kasvoilla oli leveääkin leveämpi hymy, kun pyöräilin tunnilta kotiin. Se on puuttunut ohjelmasta monta vuotta koronan takia.

Vapaat sielut

Kun olen touhunnut eri asioita kundaliinijoogaihmisten kanssa, ja viimeistään nyt, kundaliinijoogayhdistyksen puheenjohtajana, jäsenmaksuja karhutessa, ja vähän muutenkin, on alkanut näyttää siltä, että kundaliinijoogan pariin hakeutuu paljon ihmisiä, joille erilaiset käytännön asiat ja organisointi on vaikeaa. Tai vastenmielistä. Tai molempia, en tiedä. Oma joogaopettajani kutsuu heitä kauniilla nimellä ”vapaat sielut”, jotka ovat siis niin vapaita kaikesta maallisesta touhusta, säännöistä ja yhdessä sovitusta, että toisenlaisten ihmisten voi olla vaikea heidän kanssaan toimia. Esimerkiksi se, että he lupaavat tehdä jotakin, mutta unohtavat asian, tai muistavat sen mutta silti jättävät tekemättä, voi olla hankalaa yhteisten asioiden edistämisen kannalta.

Jotenkin olisin odottanut, että IKYTA:ssa eli kundaliinijoogaopettajien kansainvälisessä järjestössä olisi ainakin siellä koko järjestöä pyörittämässä vähän vähemmän vapaita sieluja. Sellaisia, joilta käytännön asiat sujuvat, sillä niitä heillä varmastikin on kädet täynnä. Olen kansallisen yhdistyksen asioiden puitteissa ollut tekemisissä henkilön kanssa, joka IKYTA:ssa vastaa kansallisista yhdistyksistä. Hän on vastaillut sujuvasti sähköposteihin ja jo aiemmin ehdottanut videotapaamista kanssani. Minulla ei juuri silloin ollut aikaa siihen, joten ehdotin sen tapaamisen lykkäämistä. Nyt kun kysyin häneltä taas jotakin muuta asiaa, hän ehdotti tapaamista uudelleen ja sanoi, että hänellä on ollut tavata kansallisten yhdistysten puheenjohtajat kerran vuodessa. Vastasin, että heinäkuussa sopii hyvin, silloin minulla on aikaa ja energiaa. Hän lähetti ehdotuksena muutaman ajankohdan, jotka sopivat hänelle. Vastasin, että yksi sopii minulle hyvin, tavataan silloin, ja kysyin alustaa, jonka kautta tapaisimme. Hän ei vastannut enää mitään. Kyseisenä päivänä lähetin hänelle viestin, että ei me nyt sitten varmastikaan tavata, koska en ole kuullut hänestä. Hän ei vastannut mitään.

Nyt sitten ihmettelen, että onko hänkin vapaa sielu, jonka huomio kiinnittyi jonnekin muualle ja samalla tämä asia jäi kesken. Vai mitä tapahtui? Sairastuiko hän, jäi bussin alle, vai mistä on kysymys. Harmillistahan tässä on nyt se, että olin jo alkanut odottaa tapaamista ja miettiä millaisia kuulumisia kertoisin meidän kansallisen yhdistyksemme tasolta. Mutta ei sitten.

Joogasuuntien rajanvetoja

Jossakin vaiheessa tätä koronapandemiaa minun piti pitää oman kundaliinijoogaopettajani kanssa kundaliinijoogan viikonloppukurssi Saarijärven joogaopistolla. Olemme yhden tällaisen viikonloppukurssin pitäneet jo aiemmin, sekin näiden koronavuosien aikana. Toinen viikonloppu peruuntui, koska tilaa tarvittiin jollekin muulle toiminnalle. Kundaliinijooga sai väistyä.

Nyt kuulin, että joogaopistoa pyörittävä Suomen joogaliitto on tehnyt sellaisen päätöksen, että jokaisella kurssilla pitää olla vähintään yksi SJL-joojan opettaja ja puolet joogasta SJL-joogaa. SJL siis viittaa heidän omaan joogaansa, Suomen joogaliiton rekisteröimään joogasuuntaukseen.

Kundaliinijoogaa ei oikein voi yhdistää mihinkään muuhun joogaan. Tarkoittaa, että suositut ja kysytyt kundaliinijoogakurssit opistolla on ainakin toistaiseksi loppu. Tällaisen linjauksen voi tietenkin tehdä, mutta en ihan näe, miten se ajaa joogan ja joogaajien etua. Typerää ja lyhytnäköistä.

Suomen joogaliitto voisi olla se taho, joka kokoaa yhteen kaikki eri joogasuuntaukset ja niiden harjoittajat Suomessa. Harmillista, että se ei sellaista roolia halua, vaan mielummin paaluttaa rajaa oman joogasuuntauksensa ja kaiken muun välille. Näin voi tietenkin toimia.

Joogatuntien päätös

 

Joogatunnit päättyivät tältä keväältä. Lyhyt se kausi aina lopulta on, vaikka tammikuussa tuntuu toisenlaiselta. Joogaajat kyselivät kovasti, missä voisi jatkaa joogaamista kesän yli. Ihan kauheasti minulla ei ollut neuvoja siihen. Jos olisin osannut ennakoida, olisin voinut yrittää jotakin järjestää. En koko kesäksi, mutta edes muutamaksi viikoksi. Juhannukseen astikin olisi ollut jo iso apu. Mutta se nyt jäi, koko tilanne oli epäselvä koronan ja muiden tapahtumien takia. Ei pysty ennakoimaan samalla tavalla kuin joskus aiemmin.

Kokemus tästä 2,5 tunnin tunnista on, että se ei ole ollenkaan liian pitkä. Hyvin ehtii tehdä kaikkea, mutta tekeminen ei silti lopu kesken. Ehtii meditoidakin kunnolla, ei vain 3–5 minuutin lyhyttä pätkää. Toki sellainenkin pikapyrähdys on tyhjää parempi, mutta ei siinä ajassa ehdi vielä syventyä ihan kunnolla.

Kun opetan, en tietenkään voi uppoutua meditaatioon samalla tavalla kuin silloin, kun mitään vastuita tunnin kulusta ei ole. En esimerkiksi sulje silmiäni kokonaan, sillä silmät suljettuna on helppo humpsahtaa syvälle meditaatioon ja unohtaa muut joogaajat. Silti viimeisellä tunnilla meditaatiossa käytetty mantra siirsi minut ihan toiseen paikkaan. Tunsin nenässäni gheen tuoksun, niin kuin aina Gurudwarassa, ja suussani prashadin makean ja rasvaisen maun. Liian pitkä tauko taas edellisestä vierailusta siellä.

Joogatunnit jatkuvat taas vuoroviikoin syksyllä, jos vaan tunnille ilmoittautuneita riittää tarpeeksi. Toivottavasti riittää.

Joogatunnin suunnittelusta

Eräs kokeneempi kundaliinijoogaopettaja joskus kertoi, että hän suunnittelee tuntinsa sisällön hyvissä ajoin ja sitten ne joogaajat, jotka kyseistä tuntia tarvitsevat, tietävät intuitiivisesti tulla paikalle. Näin se voi mennä niin kutsutuilla drop-in-tunneilla, mutta kuvio ei ole ihan sama sellaisilla tunneilla, joilla on sama ryhmä koko lukukauden. Ainakin minun kohdallani valinta menee pikemminkin niin päin, että minä kuulostelen, mitä ryhmäläiset tarvitsevat juuri nyt, ja teen valinnan sen mukaan. Joskus hyvinkin viime tipassa.

Lauantain tunnin sisällön suunnittelu ei meinannut valmistua. Mieleen oli noussut kuva kirjasta, josta lähtisin tunnin sisältöä etsimään. Kirja on ensimmäinen itselleni ostama kundaliinijoogakirja, jossa on erityisesti naisille valittuja ja suunnattuja harjoituksia. Viimein perjantai-iltana otin kirjan käteen ja etsin sopivan harjoituksen. Se oli jo aiemmin vilahtanut mielessäni, naisten harjoitussarja, ja varmistin, että voin sen ohjata. Siis lähinnä sen, ettei siinä ole mitään, miksi sitä ei voisi ohjata. Hetken aikaa selailin kirjaa, ja löysin sieltä myös hyvän stressin poistoon keskittyvän meditaation.

Tunnilla kaikki sujui suunnitelmien mukaan, paitsi harjoitussarjan loppua kohti alkoi koko ajan voimakkaammin tuntua siltä, että meditaatio on vaihdettava. Sille ei voinut mitään, joten joogaajien rentoutuessa aloin selata kirjaa. Kun pääsin aukeamalle, jossa on naisten kuupisteitä tasapainottava meditaatio, oli saman tien selvää, että se on se. Samalla aukeamalla esiteltiin myös lyhyesti naisten 11 kuupistettä. Käytin hetken aikaa niiden esittelyyn ryhmälle, sillä kaikki eivät olleet kuullet niistä koskaan. Sitten tehtiin meditaatio. Se on tarkoitettu vain naisille, joten sanoin, että jos ryhmässä on joku, joka ei identifioidu naiseksi, kannattaa sanoa, niin vaihdetaan meditaatio. Kukaan ei sanonut mitään.

Hauskin hetki oli tunnin jälkeen, kun yksi joogaajista kommentoi meditaatiota. Hän sanoi, että siitä tuli jännä olo, mutta ei osannut kuvata oloaan tarkemmin. Hän kertoi myös oman aamunsa tapahtumista, joiden minä tulkitsen viittaavan siihen, että hän erityisesti tarvitsi kyseistä meditaatiota. Olin valinnut sen erityisesti hänelle (toki samalla myös kaikille muille), mutta en pystynyt tekemään valintaa vielä edellisenä iltana, koska tarve konkretisoitui vasta aamulla.

On aina ilo ja etuoikeus, jos voi palvella ja auttaa niitä joogaajia, jotka tunneille tulevat.

Ohjaamiskuviot

 Tämän kevään jooganohjauksestahan en ole vielä kirjoittanutkaan. Alku vähän pitkittyi pandemian takia, mutta kurssi pääsi kuin pääsikin käyntiin. Kuvio on sellainen, että ohjaamme tuntia vuorotellen oman jooganopettajani kanssa. Toisella on parilliset ja toisella parittomat viikot, mikä tarkoittaa tänä keväänä sitä, että hänellä on enemmän tunteja kuin minulla. Ei haittaa yhtään, päinvastoin, päivätyöt ovat vieneet mennessään taas sen verran, että useiden viikkojen tauot eivät haittaa yhtään. Tunti on lauantaisin, minkä takia on kiva jakaa se. Eli kummankaan ei tarvitse olla kiinni joka lauantai. Jooganopettajani on tätä samaa tuntia ohjannut yksin joskus aiemmin, mutta vain joka toinen viikko.

Normaalin 1,5 tunnin session sijaan tämä on myös selvästi pidempi, peräti 2,5 tuntia. Siinä ajassa ehtii tehdä jo vaikka mitä, eikä tarvitse tyytyä mihinkään kolmen minuutin meditaatioon lopussa. Toisin sanoen ehditään tehdä kunnollinen harjoitus ja sen lisäksi pitkä meditaatio. Ensimmäisellä kerralla vähän ihmetytti, että miten sitä saa tekemistä riittämään koko ajaksi – minä olen rytmiltäni melkoisen nopea. Mutta kun harjoitussarja oli aika pitkä ja raskas ja siihen lisäsi rentoutumisia selinmakuulla mukavan määrän, ei ylimääräistä aikaa jäänyt yhtään. Itse asiassa tunti on tosi sopivan pituinen, siihen voisi kevään mittaan ottaa moniosaisia meditaatioitakin mukaan.

Tänään ohjasin kehosta ja mielestä pelkoa vapauttavan ja rentouttavan kriyan. Tuntuu, että sitä juuri näinä kummallisina aikoina tarvitaan. Meditaatioksi valitsin sellaisen, jota en ole koskaan aiemmin ohjannut: meditaation tilanteisiin, joissa edessä on rankkoja aikoja. Tosin toive on, että kovin rankkaa ei olisi enää edessäpäin, vaan jo helpottavia maailmantilanteita.

Ollaan ehdotettu, että tällainen vuorottelumalli ja sama tunti jatkuisi vielä ensi lukuvuonna.

Me kaikki olemme yhtä

 Mielen laboratorio -podcastista vielä. Ei se varmaankaan sanatarkasti näin mennyt, mutta näin minä sen ymmärsin. Se oli muistaakseni Miska Käppi (tai sitten joku muu), joka totesi, että ihmiset usein toistelevat, että me kaikki olemme yhtä, mutta sen ymmärtäminen ja sisäistäminen on tosi vaikeaa. Miska on varmasti ihan oikeassa, ja voin allekirjoittaa omalta kohdaltani, vaikka en ideaa juuri ääneen toistelekaan. Se on ajatus, jota on helppo toistella hyvinä aikoina ja itselle sopivissa asiayhteyksissä, mutta ei tunnu ollenkaan kivalta esimerkiksi nyt. Ei tunnu kivalta ajatus olla yhtä kaikkien sodan osapuolien, jopa Putinin ja venäläisten sotilaiden kanssa. Mutta jos yrittää omaksua ajatuksen kaikkien yhteisyydestä, ei ole hyvä juttu ryhtyä valikoimaan kenen kanssa on yhtä ja kenen ei. Se vesittää koko ajatuksen.

Toisinaan kuitenkin vilahtaa ohi hetkiä, jolloin tuntuu, että joku on saattanut ymmärtää ajatuksen syvällisesti. Tällainen hetki oli, kun kerroin eräälle kovin viisaalle ja sydämelliselle FB-kaverilleni niistä ikävistä viesteistä, joita olin aiemmin FB:n yksityisviestinä saanut ystäväni maanmiehiltä. Ystäväni pyysi anteeksi. Vastasin hänelle, että eihän se ole sinun vikasi. Samalla sekunnilla, kun painoin lähetä-nappia, tajusin, että hän pyysi anteeksi ikäviä viestejä lähettäneiden puolesta, ei omasta puolestaan. Luulen, ja siinä hetkessä minulle tuli asiasta hyvin vahva tunne, että hän on sisäistänyt ajatuksen meidän kaikkien yhteisyydestä ja toimi sen mukaisesti.

En tiedä mutta luulen, että ajatus kaiken yhteisyydestä ei ole sellainen, jonka voi omaksua pinnistelemällä ja jumppaamalla omaa käsityskykyään. Luulen, että sen voi paremmin sisäistää päästämällä irti siitä ajatuksesta, että on yksilönä jotenkin erityinen ja erikoislaatuinen. Ja lopulta ajatuksesta minusta yksilönä, vaikka nyt tilapäisesti yksilönä elelenkin – oikeasti olen pieni osa suurempaa kokonaisuutta, jossa minää ei ole.