Aika nopeutuu ja todellisuus ei kohdennu

Asiaan perehtyneet ihmiset sanovat, että aika on nopeutunut ja ilmeisesti nopeutuu edelleen. Oletteko huomanneet? Kyse ei ole vaan siitä, että kaikilla on kiire koko ajan ja kalenterit täynnä tekemistä. Ei, kyse on myös siitä, että aikaa on yksinkertaisesti vähemmän kuin ennen. Sellaisen arvion olen jostain lukenut, että vaikka vuorokaudessa on edelleenkin se 24 tuntia, nykyinen vuorokausi vastaa enää vain 16 tuntia siitä, mitä se on aiemmin ollut. Ei mikään ihme, että aika tuntuu jatkuvasti loppuvan kesken.

En tiedä johtuuko tästä ajan nopeutumisesta vai jostain ihan muusta, mutta viime aikoina myös todellisuus on tuntunut olevan vähän vinksallaan. Oletan, että kyse ei ole minun henkilökohtaisesta vinksahtamisesta, sillä muutkin ihmiset puhuvat ihan samasta asiasta. Viimeksi kanssajoogaaja kuvasi, miten todellisuus tuntuu siltä, kuin olisi kaksi samanlaista kuvaa, jotka eivät ihan asetu kohdalleen, yhdeksi tarkaksi kuvaksi. Minusta taas tuntuu, kuin toinen jalka tai jokin muu ruumiinosa, vähintäänkin pikkusormi, olisi jossakin toisessa, rinnakkaisessa todellisuudessa, mikä vaikeuttaa tässä todellisuudessa elämistä.

Tällaiset ilmassa olevat muutokset vaikuttavat meihin kaikkiin, vaikka ne ehkä havaitaan ja koetaan eri tavoin. Toiset ovat niille herkempiä kuin toiset. Ja sitten on vielä ne, jotka tietävät ja osaavat selittää, mitä oikein tapahtuu. Joka tapauksessa, kukaan ei pääse näitä muutoksia karkuun, joten hyödytöntä on edes yrittää. Parempi heittäytyä virran vietäväksi ja katsoa, mihin päätyy.

Kuulostaako hevisti hörhöltä? Niin minustakin.

Universumi järjestelee asioita (fb:ssa!)

Henkisellä polulla olevat ihmiset sanovat, että kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy kuvioon. Eihän siinä ole mitään ihmeellistä, niin se vaan menee. Mutta jostain syystä naurattaa ihan kamalasti se, että opettaja – tai itse asiassa opettajat, yksi ei näemmä riitä – ilmestyivät kuvioon facebookissa. No onhan se ihan kätevää ja miksipä ei. Kaikkihan sillä on, minäkin vihdoin ja viimein. Myös Universumi, joka järjestelee asioita ja ehkä myös jotain algoritmeja siellä. Mutta tarkkana saa olla, sillä Universumi lähetti yhtäkkiä hurjan vyöryn ystäväpyyntöjä. Onneksi suhtauduin niihin avoimesti ja raakkasin pois vain ne, jotka poseeraavat tuliaseiden kanssa, painonnostajat ja ne, jotka eivät anna itsestään mitään tietoja tai kuvaa. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että joukossa oli kolme tärkeää ihmistä, joista ainakin kaksi haluaa auttaa minua eteenpäin omalla henkisellä polullani. Kaikesta vastustelustani, kiukuttelusta ja jumpittelusta huolimatta.

Vaikka nämä tyypit ovat lämpimiä, ihania ja pyyteettömiä ihmisiä, on kyyti välillä aika kylmää. Kun kerroin, että herään joka aamu viimeistään klo 4.30. tekemään oman harjoitukseni, paitsi lauantaiaamuisin, kun osallistun sadhanaan, oli vastaus tiukka. Herätä pitää viimeistään neljältä. Pitää meditoida mielellään 2,5 tuntia yksin, tosin kyllä vähempikin riittää. Ja vaikka minä kiukuttelen ja jumpittelen ihan riittävästi, tiedän myös, että heillä on todella, todella paljon opetettavaa minulle. Sen takia herätys on viime aikoina ollut viimeistään klo 3.30. ja joka ikiseen aamuun on sisältynyt 30–60 minuuttia meditointia yksin. Myös niihin aamuihin, jolloin osallistun sadhanaan.

Yllätys on ollut melkoinen, kun näiden aamuheräämisten ja meditoinnin myötä jo vuoden tai ehkä pikemminkin kaksi vallinnut väsymys on hälventynyt. Elämästä on tullut paljon kevyempää, eikä jatkuvaa taistelua hereillä pysymiseksi. Samalla tuntuu, että pitkä pysähtyneisyyden vaihe omalla henkisellä polulla on ottanut loikan eteenpäin. Todennäköisesti se pysähtyneisyyden tunnekin on vain harhaa, ja asioita on tapahtunut hiljaa ja hienovaraisesti, ikään kuin pinnan alla. Mutta nyt taas mennään niin, että välillä melkein hirvittää. Mutta mennään vaan.

Jotkin asiat hyväksyy ihan muitta mutkitta periaatteellisella tasolla, mutta sitten kun ne osuvat omalle kohdalle, hämmästyy. Yksi sellainen asia on ollut se, miten nämä tyypit lukevat kuvasta auraa ja persoonallisuutta ja edellisten elämien asioita ja kuka tietää mitä. Välillä myös iskee epäusko, että mitä ihmeen huijareita nämä oikein ovat, ja mitä he minusta haluavat. Mutta ei, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät huijaa vaan haluavat auttaa. Ja vähän surullista on se, että ihmisten hyvyyteen on niin vaikea uskoa, että pitää epäillä jokaista.

Joogista itsepuolustusta

Kyllä, kanssajoogaajan huomiossa saattoi olla jotakin perää, kun hän oli sitä mieltä, että tämä blogi on jäänyt vähän vähäisille päivityksille. Joskus niin käy, eikä siihen ole välttämättä edes mitään syytä. Tosin nyt tuntuu, että elämässä tapahtuu asioita jollakin niin kummallisella tasolla, etteivät sellaiset jutut taivu sanoiksi ja ääneen ihmettelyksi vielä vähään aikaan. Pieniä ja hienovaraisia asioita, jotka kuitenkin pistävät koko universumin järjestystä uusiksi. Tai siltä se tuntuu, ainakin välillä. Välillä sitten taas tulee paha epäusko, ja alan miettiä, että viiraakohan minulla jo tosi pahasti päässä. Mistä senkään voi tietää?

Mutta vaihdetaan aihetta. Voisin vaikka kertoa joogisen itsepuolustuksen kurssista, jolle osallistuin jokin aika sitten. Nelituntisen kurssin opettaja oli sensei Kuldip Singh Khalsa, sama tyyppi joka tekee TAIYO Bodywork-hoitoja. Olen kerran Kuldipin hoidossa käynyt (ja muistaakseni siitä jotakin myös kirjoittanut – anteeksi mutta nyt en jaksa etsitä ja linkittää), ja menen pian taas uudestaan. Kurssille meitä osallistui vain pieni ryhmä, joten se oli kovin intensiivinen. Koko kurssin idea ja keskeinen sanoma oli se, että pysymällä intuitiivisena ja meditatiivisessa tilassa, eikä niinkään tappelemalla vastaan, voi selvitä monesta kiperästä tilanteesta. Toki harjoittelimme myös väkivaltaisen tilanteen väistämistä ja siltä välttymistä monin tavoin.

Jotain ihan älyttömän hauskaa kurssissa oli. En olisi arvannut, kuinka mukavaa voi olla toisten tönittävänä oleminen. Kurssilaisista minä olin lähinnä Kuldipin kokoa eikä minulla ollut mitään erityisesti varottavia ruumiinosia, joten sain toimia hänen harjoitusvastuksenaan moneen otteeseen. Ja se tarkoitti sitä, että sain ekstra annoksen tönimistä osakseni, ja taisinpa saada läpsäytyksen kasvoilleni ja harjoitusveitsen kurkulleni jossain vaiheessa. Mutta älkää nyt tulkitko väärin. Kaikki mitä teimme, oli erittäin kurinalaista toimintaa, ja Kuldip mitä huomaavaisin opettaja. Tunsin olevani hyvissä käsissä ja täysin turvassa koko ajan. Minua ei sattunut millään tavalla, ei missään vaiheessa, vaikka tilanteet olivat välillä vähän yllättäviä. Mutta niin niiden oli tarkoituskin olla, sehän on koko homman pointti. Varautua yllätyksiin niin hyvin kuin yllätyksiin voi koskaan varautua.

Kurssi itsessään oli hauskaa tekemistä, mutta se herätti myös paljon ajatuksia jälkeenpäin. Ihan ensimmäinen oli kysymys siitä, miten väkivaltaan suhtautuisi, jos sellaista eteen osuisi. Totta kai ajattelen, että ei osu kohdalle, mutta mitä jos osuukin. Harjoitusten myötä oli myös kiinnostavaa seurata omaa reaktiota tönimiseen ja kädestä nykimiseen. Vaikka harjoituksen pointti oli pysyä omassa, rauhallisessa tilassa eikä provosoitua, ja vaikka se oli aika helppoakin, huomasin itsessäni kuitenkin reaktion. Ikään kuin välähdyksen silmissä, että älä mulle rupea. Sen, joka on valmis tappelemaan ja pistämään hanttiin viimeiseen asti. Kyllä se oli siinä, ihan heti pinnan alla nostamassa päätään. Mutta se puoli myös väisti heti, kun vaan piti itsensä intuitiivisessa ja rauhallisessa tilassa. Rentona.

Jotakin tällaista. Taas vähän vaikea selittää ja kuvata omia kokemuksia kurssilla. Joka tapauksessa, joogisen itsepuolustuksen harjoittelemista voin lämpimästi suositella kaikille. Toivon myös, että meidän kurssimme saa vielä joskus jatko-osan.