Kukista

Pyöräily on jäänyt tänä kesänä aika vähiin – milloin on tuullut liikaa, milloin satanut, milloin ollut kylmä, kiire tai ei ole muuten vaan huvittanut. (Teko)syitä on riittänyt joka lähtöön. Tänä viikonloppuna pääsimme kuitenkin ajamaan jo ihan kunnolliset lenkit molempina päivinä. Kilometrimäärät eivät vielä päätä huimaa, mutta jonkinlaista pohjaa kesän pyörälomalle kuitenkin.

Pyöräillessä huomio on kiinnittynyt kukkiin. Että miten niitä on niin paljon, aivan valtavasti, pientareet ja pihat täynnä. Osa jo lopettelee kukintaansa, niin kuin monet syreenit, jotka ainakin meidän pihassa näyttivät kukkivan tänä vuonna erityisellä innolla. Yksi upeimmista näyistä tien päällä oli valkoisena kukkiva koiranputkipelto, jonka ohi huristelimme. Onneksi sentään niin hitaasti, että ehdin katsoa ja nähdä koiranputkien kauneuden, ja kehottaa siippaakin katsomaan.

Välillä pyörätie kulki sinisten lupiiniröykkiöiden läpi. Oli kuin olisi sukeltanut siniseen uneen, jossa oli tuoksu mukana. Lupiini on jotenkin niin runsas ja paljon, se on kertakaikkisen yltäkylläinen meidän perinteisiin kukkiimme verrattuna. Ne ovatkin usein niin vaatimattomia, että niiden kauneutta olisi paras oikein pysähtyä katsomaan läheltä. Yksi ehdottomista suosikeistani on kurjenpolvi, joka kukkii maagisen siniviolettina. Huikeaa.

Usein ihmiset ihastelevat etelänmatoillaan paikallisia kukkaloistoja. Niin olen tehnyt monesti itsekin, kun vastaan on tullut suuria ja ihmeellisiä kukintoja. Mutta kyllä juttu taitaa olla niin, että meillä on täälläkin vähintään yhtä paljon kukkia – ainakin tähän aikaan vuodesta. Ne kukat eivät vaan ole niin näyttäviä ja erikoisia meidän silmäämme. Monia niistä pidetään rikkaruohoina, mikä takuulla vaikeuttaa niiden kauneuden näkemistä. Kuka nyt voikukasta tai koiranputkesta innostuisi? Vaan ehkä niistä kannattaisi opetella innostumaan.

Pyöräilyn lisäksi moni muukin asia on vähän retuperällä tänä kesänä. Ikkunat on pesemättä, samoin matot, kesäkukat enimmäkseen kylvämättä ja ostamatta, ja perennapenkki puskee lajien kirjoa. Hermo ei enää kestänyt kävellä perennapenkin ohi kylmän viileästi, vaan piti tarttua toimeen. Nostin penkistä ihan hyvän sadon valkosipulia, jota kotimme entinen omistaja viljeli siellä kuusi vuotta sitten. Kuusi vuotta valkosipulia on yritetty enemmän tai vähemmän innokkaasti kitkeä pois, ja vielä vaan satoa tulee. Käyhän se niinkin. Kaivoin ylös myös rönsyleinikkiä, joka on varsin sitkeä laji. Sille olen jo melkein luovuttanut, kitken vain sen verran, ettei se pääse tukahduttamaan kaikkea muuta. Kitkin myös lemmikit pois, ne ovat jo kauniin vaaleansiniset kukkansa tältä vuodelta esitelleet, ja jotain tunnistamattomia heinälajikkeita.

Kaikkia perennapenkin lajeja en tunnista, joten kitkemisen pitää perustua niiden kasvien tunnistamiseen, jotka haluaa pois. Muut on jätettävä siksi aikaa, kunnes lajinmääritys selkiytyy tai osaan päättää, haluanko niiden jäävän vai lähtevän. Aina en osaa tehdä sitäkään päätöstä, jolloin kitken osan ja jätän osan. Nyt näyttää siltä, kuin penkistä nousisi kosmoskukkia. Miten se on mahdollista, sillä ainakaan tänä vuonna en ole niiden siemeniä penkkiin roiskinut. Onko käynyt niin, että ne ovat itäneet vasta nyt? Onkohan se mahdollista. Varsin ilahtuneena huomasin myös, että jostain käsittämättömästä syystä penkissä kasvaa puna-apila. Sen makea tuoksu on loppukesän pyöräretkien ihana seuralainen, joten apila saa taatusti jäädä meidän pihaan.

Varaslähtö kirjasyksyyn

Olettehan huomanneet, että ihan lähiaikoina eli heinäkuussa ilmestyy tämä, Shabad Deep Kaurin kirja Japji Sahib - mielen joogaa.

Minulla on ollut etuoikeus seurata kirjan muotoutumisen prosessia sivusta, ja lukeakin käsikirjoitus. Kohta on aika juhlistaa valmiin kirjan julkistamista. Ihan mahtavaa.

Niin, kai te nyt ymmärsitte, että suosittelen kirjaa ihan kaikille. Erityisesti niille, joilla on jonkinlainen suhde Japji Sahibiin. Mutta myös niille, joilla ei suhdetta vielä ole.

Juhannus päättyi meditaatioon

Eilisen kesäpäivän seisauksen ja kansainvälisen joogapäivän kunniaksi teimme pitkän meditaation. Tällä kertaa iltapäivällä, klo 17 alkaen, jotta aamu-unisetkin ihmiset pääsivät paikalle. Ja juhannuksen vietosta palaajat. Kyllä sali olikin täynnä.

Teimme 62 minuuttia taivaallista viestintää mantran Gobinde, Mukande, Udaare, Apaare, Hariang, Kariang, Nirnaame, Akaame tahtiin. Toistimme siis mantraa, ja teimme tietyt käsien liikkeet mantran mukana. Minä ajattelen taivaallista viestintää usein ikään kuin viittomakielenä, eli me viitomme mantran sisältöä sekä itsellemme ja omille aivoillemme, mutta myös koko universumille.

Gobinde, Mukande on mantra, joka kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin mukaan auttaa puhdistamaan alitajuntaa. No niin taitaa tehdä suurin piirtein kaikki mantrat. Sen lisäksi tämä mantra tasapainottaa aivopuoliskoja ja tuo myötätuntoa sekä kärsivällisyyttä niille, jotka meditoivat mantraa.

Oli hienoa huomata, miten aluksi me meditaation vetäjät ikään kuin ohjasimme ryhmää sekä mantran että käsien liikkeiden suhteen, vaikka mantra tulikin ipodista. Tosi pian homma kiepsahti vähän toiseen malliin, eli koko ryhmä kannatteli toisiaan, eikä meidän vetäjien tarvinnut kuin tehdä mukana. Aika meni taas tavattoman nopeasti, ja koska homma oli niin hauskaa, olisi sitä voinut jatkaa vielä pidempäänkin. Tosin joillekin tottumattomille näytti istuminen tuottavan vaikeuksia. Niin se usein on, se on se vaikein kohta.

Meditaation jälkeen oli tarjolla vielä kirtan, mutta minä en jäänyt enää mantraamaan. Sen sijaan pyöräilin kotiin syömään yhdessä siipan kanssa.

Jos haluatte katsella Tera Naamin kauniin ja herkän version Gobinde, Mukande -mantrasta ja katsella uuden ja upean videon, kannattaa piipahtaa täällä.

Juhannusaamun sadhana

En ihan kauhean luottavaisin mielin suhtautunut siihen, että sadhanaan tulisi ihmisiä. Vetovuoro oli minun, joten paikalle oli mentävä katsomaan, josko sinne joku eksyisi. Ja eksyihän sinne, tai ihan vakain aikein ja askelin paikalle tuli minun lisäkseni kolme muuta aamuvirkkua. Yksi ahkera sadhanassa kävijä nauroi, että hän on hyvässä seurassa, sillä me kolme muuta olemme joogaopettajia.

On tosi mukavaa, että kyseinen ihminen käy niin usein ja ahkerasti sadhanoissa. Välillä tosin on mielessä käynyt epäilys, että saako hän sadhanoista mitään irti, sillä yleensä hän lepää suurimman osan ajasta. Fyysisen harjoituksen hän tekee, mutta juuri muuhun ei osallistu, ja lähtee kesken mantrojen pois. Mutta ilmeisesti hän jotakin sadhanasta saa, koska hän tulee sinne aina uudestaan, vuodesta toiseen. Ja taas pitää todeta, että mitäpä minä toisten ihmisten motiiveista ja kokemuksista tiedän. En mitään.

Väärässä kohdassa nauramisesta

Minä nauran mielelläni ja usein. Paljon. Pitkään. Ja välillä kovaan ääneen. Paitsi huonoille jutuille ja seksistisille vitseille en naura. Enkä pidä itseäni tyhjän naurajana tai koko ajan hekottelijana. Nauru on sen verran herkässä, että välillä tulee tunne, että nauran väärässä kohdassa. Nauran hauskoille sanoille ja lystikkäille ilmaisuille. Joskus jokin murre tai aksentti saa minut nauramaan, koska ne vaan kuulostavat siltä. Ei naurettavilta sanan kielteisessä merkityksessä, vaan hauskoilta.

Oli puhe kundaliinijoogasta – kuinkas muutenkaan – ja siihen liittyen elämän tarjoilemista traumoista, meidän varjopuolista ja sen semmoisesta. Yksi meistä totesi innostuneena kesken keskustelun: ”Eikun on minulla yksi trauma!” Minä nauroin, en missään nimessä hänen traumalleen, enkä sille, että hänellä on takanaan vaikea kokemus, vaan sille innolle, jolla hän asian esitti. Hän näytti loukkaantuneelta naurustani, ja yritin parhaani selittää mille ja miksi nauroin.

Nuori mies kertoi keskustelumme päätteeksi, että hänellä on blogi. Kysyin blogin nimeä, ja hän kertoi. Ihana nimi blogilla! Kaunis ja valoisa nimi, joka vilautti hänen sielunsa loistetta. Taas minä nauroin, ja hän näytti loukkaantuneelta, mutta ei sanonut mitään. Enkä minä osannut kysymättä selittää, että nauroin ilosta ja ihastuksesta enkä siksi, että blogin nimi olisi naurettava. Enkä missään nimessä nauranut hänelle, siis siinä mielessä että hän olisi jotenkin naurettava.

Syön lounasta työpaikan kahvihuoneessa usein samaan aikaan kuin osa-aikaeläkkeellä oleva vanhempi herrasmieskollega. Kun hän aloittaa jonkin jutun kertomisen, minä nauran jo parin ensimmäisen sanan jälkeen. Hänen kerronnassaan, jutun pohjustuksessa ja ylipäätään tavassa ottaa puheenvuoroja on jotakin tavattoman hauskaa. Joskus käy niinkin, että hänen juttunsa punchline ei sitten enää nauratakaan. Onneksi hän on sillä tavalla paatunut, ettei hän välitä naurustani, tai ei ainakaan loukkaannu siitä eikä tulkitse sitä väärin. Toivon että muutkin pystyisivät samaan, sillä en haluaisi loukata ketään, mutta en myöskään haluaisi antaa naurun kuolla.

Hyvää juhannusta kaikille!

Puhekeikkaa

Mä olen ihan poikki! Piti olla sellainen työpäivä, että lähden kymmenen junalla toiseen kaupunkiin tilaisuuteen, jossa pidän oman puheenvuoroni, ja tulen takaisin. Ja sellainen se periaatteessa olikin. Vähän mutkia matkaan aiheutti se, että kymmenen juna ajeli asemalta vain muutaman kilometrin, ja hajosi. Aikamme odoteltuamme juna peruutti takaisin asemalle, ja me matkustajat siirryimme aikataulun mukaan seuraavaksi lähtevään junaan. Joka siis lähti yhdeltätoista.

Olin varautunut myöhästymiseen. Kymmenen junalla minulle piti jäädä tunti ylimääräistä aikaa toisessa päässä. No nyt ei sitten jäänyt. Myöhästyin tilaisuudesta komeasti – soitin kyllä järjestäjälle ja ilmoitin asiasta. Onneksi en ollut ensimmäinen puhuja, vaan minut oli alun perinkin laitettu viimeiseksi.

Yleisö oli melko pieni, noin 30 henkeä, ja aihe tuttu. Olen siitä puhunut useita kertoja ennenkin. Niinpä nyt lähestytään jo sitä päivää, kun minua ei jännitä etukäteen tai aluksi ollenkaan. Vai jokohan se päivä oli tänään. Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että voin mennä näin rentona puhumaan noin asiantuntevalle yleisölle. Mutta kun tietää että tuntee asiansa, niin mikäs siinä.