Korona-ajasta, ystävyydestä ja yksinäisyydestä

 

Ei ole uusi aihe, tämän parissa olen pyörinyt ennenkin, mutta ehkä saan nyt puristettua tähän tekstiin vähän uutta näkökulmaa.

Kuten sanottu, korona-ajan alku oli minulle helppo. Ei tuottanut tuskaa olla siipan kanssa kaksin kotosalla. Voi johtua esimerkiksi siitä, että joudun toisinaan pinnistelemään toisten ihmisten seurassa, tai ainakin pitämään huolen siitä, että en vahingossa näytä, kuulosta ja vaikuta vihaiselta. Tai joltain muulta, mikä ei ole tarkoitus. Niin käy usein, jos olen omissa ajatuksissani, ja ihmiset alkavat tulkita esimerkiksi ilmeitä kasvoillani. Oletettavasti olen jotenkin perusvihaisen näköinen, jos en keskity olemaan ystävällisen näköinen. Olen myös aika suorapuheinen, mikä tulkitaan miten sattuu, jos en tietoisesti vältä suorapuheisuutta. Tai ehkä olen siltikin, mutta vähän vähemmän. Kaikki tämä vie energiaa, ja siksi yksin tai kaksin yhdessä siipan kanssa oleminen on helpottavaa.

Korona-aika on nyt kuitenkin jatkunut jo niin pitkään, että kaipaan muita ihmisiä. Meillä on muutama ystävä, joita olemme tapailleet, mutta se ei tunnu ihan riittävän. Minulla on ihmisiä ympärillä, mutta kaipaan jotakin sellaista olemisen ja ystävyyden tasoa, jota en heidän kanssaan tavoita. Naisten yhteistä olemista ja jakamista. Ja nauramista, kaipaan kovasti myös yhdessä nauramista erilaisille asioille.

Ja edelleen, tämänkin olen sanonut moneen kertaan: ymmärrän hyvin kaikkia niitä ystäviäni, joiden elämä on täyttynyt jollakin, oli se sitten lapset, parisuhde, harrastus, koira, työ, kesämökki tai mikälie. Ymmärrän hyvin, mutta kaipaan silti heitä, maailmalle menetettyjä ystäviä. Kevään mittaan menetin taas yhden ystävän, joka sai vakituisen työn. Aiemmin olimme molemmat melko saman tyyppisessä pätkätyössä, jaoimme paljon asioita ja teimme yhteistyötä. Mutta vakiduunin myötä hänestä tuli kiireinen ja haluton antamaan aikaansa minulle tai tekemään yhdessä mitään. Ai vitsit kuulkaa, kyllä se vaan kirpaisee ja tuntuu pahalta.

Suomen Kuvalehdessä (29/2021) oli juttu ystävyydestä. Se oli pitkä juttu ja sisälsi kaikenlaista kiinnostavaa. Jutussa haastateltiin ystävyksiä ja kerrottiin heidän ystävyydestään. Monenlaista on, ja monia tapoja päästä alkuun. Joskus ystävyys säilyy pitkäänkin, kaikenlaisten vaiheiden läpi. Jutussa viitataan myös ystävyyden teoretisointiin ja tutkimustuloksiin, kuten siihen Tilastokeskuksen tutkimukseen vuodelta 2019, jonka mukaan suomalaiset näkevät yhä harvempia ystäviään, vaikka viestittely netissä ja puhelimella on lisääntynyt. Muutos on tapahtunut 2000-luvulla, eli melko nopeasti.

Jutussa myös kerrotaan, että yksinäisyyden on jo kauan tiedetty vahingoittavan sekä terveyttämme että hyvinvointiamme. Alkuun kuviteltiin, että terveysongelmat aiheuttaisi pelkkä yksinäisyyden kokemus. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka erakko kuvittelisi olevansa onnellinen yksin, hänellä on silti ystävien keskellä elävää ihmistä korkeampi riski sairastua ja kuolla ennenaikaisesti. Sitä, mistä tämä johtuu, ei oikeastaan tiedetä. Tiedetään vain, että kontaktien tarve näyttää olevan fyysinen, todetaan jutussa.

On jotenkin tajunnan räjäyttävää edes ajatella, että sosiaaliset suhteet ja ystävyydet eivät olisikaan sitä mielen puolta, tieteessä psykologiaa, vaan ihan fyysisiä ja kehollisia tarpeita. Ja tajunnan räjäyttävyydestään huolimatta tekee mieli sanoa koko ajan, että totta kai, niinhän se on, tietenkin.

Tämän pidemmälle ei tämä ajatus vielä etene. Jään siis tähän.

Lomakuulumisia

  

Kesäloma alkaa kohta olla puolessavälissä. Tänä vuonna keväästä toipumiseen meni poikkeuksellisen kauan, eli ilmeisesti alkuvuosi oli raskas. Toipuminen tarkoittaa lähinnä sitä, että on hiljaa paikallaan ja tuijottaa väsyneenä kaukaisuuteen. Tai nukkuu. Yleensä tähän menee viikko loman alusta, mutta tänä vuonna viikko ei riittänyt. Koko ajan on vähän syyllinen olo, kun ei käytä lomapäiviään yhtään järkevämmin tai antoisammin. Tosin tänä vuonna liian helteinen sää aiheutti sen, että minkään tekeminen ei oikein ollut mahdollista. Pakkolomaa kaikesta tekemisestä.

Kaksi viimeistä työviikkoa työskentelin vain puolikkaita päiviä. Tehtävänä oli kirjoitustyö, jota ei millään jaksa montaa tuntia yhteen menoon, eikä muita työtehtäviä ollut. Mutta ei tällainen lomalle laskeutuminen ja keventäminen vienyt loman alun kaukaisuuteen tuijottelun tarvetta. Enkä se kuitenkin auttoi jotain, en tiedä.

Nyt edessä on pienimuotoista kotimaan matkailua ja ystävien tapailua. Kesän kolme pakollista suoritusta eli ikkunoiden pesu, mansikoiden pakastus ja mattojen pesu on jo suoritettu. Vielä tekisi mieli maalata alakerran vessan katto. Alun perin suunnittelin makuuhuoneen lattian maalammista, mutta siihen en taida jaksaa ryhtyä. Vaatii liikaa huonekalujen kanniskelua.

Hyvää kesän jatkoa kaikille, myös niille, jotka jo palaavat töihin.

Hiki, eko ja puuvilla

 Terveisiä kesälomalta! Kammottavat helteet on tältä osin ohi, onneksi, mutta sadetta kaivataan vielä kipeästi. Eilen täällä satoi noin viisi tippaa, kun toisaalla sadetta tuli kuin saavista kaataen. Näin on käynyt jo moneen kertaan tänä kesänä.

Olen kirjoittanut vuosien varrella siitä, kuinka kundaliinijoogaan kuuluu joogaaminen luonnonkuituisissa, valkoisissa tai vaaleissa vaatteissa. Herkkyyden kasvaessa tekokuituiset vaatteet alkavat tuntua inhottavilta ja hiostavilta, eikä niitä halua enää pitää kuin urheillessa. Näin on käynyt minullekin. Iso ongelma on tietenkin se, että puuvillaiset vaatteet ovat varsinainen ekokatastrofi, puuvillan kasvattaminen ja vaatteiden valmistaminen vievät niin paljon vettä, ettei mitään järkeä. Siksi puuvillan kierrättäminen on tärkeää, joskin materiaalien sekoittaminen tekee siitä usein mahdotonta. Pyrin myös parhaani mukaan käyttämään pellavaisia vaatteita. Pellava on viileä kesällä ja lämmin talvella, ja kaikin tavoin ihana materiaali. En enää ikinä osta mitään muita petivaatteita, kuin pellavaisia.

Tekokuituisten materiaalien hiostavuus koskee tietenkin myös peittoja. Jokin aika sitten olin työmatkalla kotimaassa ja yövyin tosi kivassa hotellissa. Huone oli hieno, ei mitään luksusta mutta tosi kiva, ja kaikki oli kohdallaan. Mutta hikoilin koko yön kuin mikäkin, sillä peitto oli tosi hiostava. Se oli lopulta yksityiskohta, joka verotti hotelliyön viihtyisyyttä tosi paljon.

Meillä kotona oli tarve uusille kesäpeitoille, sillä vanhat oli kirjaimellisesti kulutettu loppuun. Niiden reunat oli rispaantuneet niin, että eivät pysyneet enää kasassa. Uusien löytäminen olikin vaikeaa. Lopulta löysin puuvillaiset kennohuovat Suomen sairaalatukusta. Onneksi sieltä pystyi tilaamaan myös yksityishenkilö, mutta eipä voi sanoa, että olisi ollut mitenkään edullista pientoimituslisineen kaikkineen. Ihan sama, sillä peitot on olleet tosi hyvät. En tykkää nukkua pelkällä pussilakanalla, sillä tarvitsen peittoa toppaukseksi esimerkiksi povien väliin, muuten kyljellään nukkuessa polvet painavat toisiaan. Eikä hiosta! Vähän uudet peitot nöyhtäävät pussilakanoiden sisällä, mutta ehkä kestän sen.

Tämä ympäristökatastrofien aika kaipaisi kovasti ekologisempia materiaaleja. On vilauteltu hamppua ja nokkosta, mutta eipä ole näkynyt. Toivottavasti pian alkaa näkyä.

Kuinka tässä näin kävi?

 Tämä ei nyt mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Jätin joogayhdistyksen sihteerin tehtävät, että voisin paremmin keskittyä kundaliinijoogaopettajien manuaalin kääntämiseen suomeksi, ja muihin hommiin. Nyt yhdistyksellä on uusi, mainio sihteeri. Kuitenkin kävi niin, että minun harteilleni kaatui enemmän yhdistyksen tehtäviä kuin koskaan aiemmin. Osin se johtuu siitä, että asiat ovat minulle tuttuja, mutta olen joutunut myös opettelemaan paljon uutta. Ja opettelen koko ajan lisää. Se ei ollut missään vaiheessa tarkoitus, mutta kun mietin, annanko yhdistyksen vaan kaatua vai ryhdynkö hommiin, joita kukaan muu ei näytä tekevän, jälkimmäinen voitti. Mutta tilanne ei voi jatkua näin kovin kauaa.