Oma joogaryhmä jälleen

Tänä syksynä minulla on oma kundaliinijoogaryhmä paikallisessa opistossa. Koska ajat ovat koronan takia vähän kummalliset, ryhmään ei ihan ilmoittautunut minimimäärää ihmisiä, mutta saimme silti luvan aloittaa. Ja hyvä niin, ryhmä on mainio. Siellä on jokunen kokeneempi kundaliinijoogi, mutta muutama sellainenkin, joka ei ole koskaan harjoittanut kundista. Eli oikein hyvä sekoitus eri tasoisia ihmisiä. Ja erilaisia kehoja, toisille ovat toiset asiat vähän hankalia, ja muille sitten jotkut muut. Se, joka on notkea kuin räsynukke, ei jaksa kannatella kehoaan niin kuin vähän jäykempi.

Opettaminen on taas tosi kivaa, niin kuin aina. Se täyttää kiitollisuudella ja tunteella, että on tosi etuoikeutettu. Meillä on ollut jo kolme tuntia, eli on päästy hyvään vauhtiin ja alkeet on nyt jo kaikilla hallussa. Katsotaan mihin asti päästään. Hyvin intuitiivisesti mennään, en oikein osaa muulla tavalla opettaa.

Olin lupautunut pitämään myös lyhyemmän eli neljän kerran kurssin rauhallista ja lempeää joogaa pienelle erityisryhmälle, mutta se siirtyi keväälle. Ei löytynyt sopivaa tilaa, jossa olisi mahdollista pitää tarpeeksi turvaväliä muihin. Katsotaan millaista aikaa eletään keväällä, eli onnistuuko silloin. Erityisryhmä kuulostaa jännittävältä, kun en etukäteen tiedä mitä he pystyvät tekemään ja mitä eivät. Ainakin hengitysharjoituksia, jos eivät muuta.

Irti rutiineista

Tänään oli ensimmäinen kerta yhdeksään vuoteen, kun en lukenut aamulla (tai herättyäni) Japji Sahibia.

Viime aikoina on tullut taas jotenkin pintaan se kokemus, että olen ihan joka porukassa se outo ja ulkopuolinen. Odd one out, niin kuin englanninkieliset sanovat. Enkä vaan outo, vaan monien mielestä myös pelottava. En useinkaan käsitä miksi. Pikkulapset alkavat kiljua kauhuissaan, jos heidän vanhempansa antavat lapsen syliini. Koirat alkavat käyttäytyä oudosti. Ja sitä rataa.

Usein asia vaan on niin, mutta viime aikoina asia on alkanut häiritä. Mainitsin tästä henkilölle, joka näkee, kuulee ja aistii muutenkin asioita, jotka ovat minulta piilossa. Hän totesi, että jossakin edellisessä elämässäni olen ollut varsinainen tiukkis, sekä omani että muiden henkisen elämän suhteen. Hän sanoi, että se heijastuu vielä tähän elämään, ja pelottaa monia. Tunnistan kyllä sen puolen itsessäni tosi hyvin, vieläkin, vaikka pehmenen ja lepsuunnun koko ajan. Hän totesi myös, että jos hän olisi minä, hän jättäisi pois kaikki päiväjärjestykset ja muut, jos vaan mahdollista. Edes 1000 päivän sadhana ei ole minulle mikään juttu vaan lastenleikkiä, eikä minun tarvitse harjoitella sellaista kurinalaisuutta. Osaan jo. Parempi olisi harjoitella jotakin muuta, vaikka hetkessä elämistä ja läsnäoloa.

Hänen neuvonsa tavoitti jotakin, joka oli muhinut minun takaraivossani jo hetken aikaa. Mutta ajatus oman aamuharjoituksen jättämisestä ei ole mitenkään helppo. Mitä minä sitten teen? Päätin, että jatkan edelleen aamuharjoitustani arkipäivisin jossain muodossa, jos siltä tuntuu. Ihan sama mitä teen, mutta se on niin kaunis hetki päivästä, etten halua päästää siitä irti. Viikonloppuisin sen sijaan voin vaikka nukkua tai muuten laiskotella. Jättää Japji Sahibin lukematta tai lukea, kumpi vaan sopii hetkeen paremmin. Niinpä se jäi tänään ensimmäistä kertaa vuosikausiin pois. Ehkä sen lukemisesta oli tullut jo liian tiukka tapa, josta en voinut päästää irti, koska olin jatkanut sitä niin pitkään. Olin jäänyt jumiin sen jatkamiseen. Nyt rutiini on katkaistu, ja voin aamuisin päättää, haluanko lukea sen lukemisen kokemuksen takia sen sijaan, että tekisin sen jotenkin automaattisesti.

Mitä muuta ystäväni neuvot tarkoittavat – en vielä tiedä. Katselen ja kuulostelen. Ymmärrän hyvin hänen pointtinsa, vaikka noin yleisellä tasolla olen sitä mieltä, että rutiinit ovat hyvästä ja vapauttavat paljon energiaa johonkin muuhun. Samalla ne tietenkin jäykistävät. Eli jonkinlainen paradoksi tässä, ja jokaisen löydettävä oma tasapainonsa rutiinien ja spontaaniuden välillä.

Puuhapäivitys

Nyt onkin hyvä hetki päivittää blogia. Yleensä tunti arkiaamuisin heti aamuharjoituksen jälkeen ja ennen aamiaista, eli klo 6–7 on varattu joogaopettajien manuaalin kääntämiseen. Nyt kuitenkin sain minulle varatut osat käännettyä, ja odottelen että tuleeko käännettävää lisää. Tai kyllä sitä tulee lisää, mutta kysymys on, että missä vaiheessa.

Varmistui myös sellainen asia, että alan ohjata joogatunteja paikallisessa opistossa. Tunnille ei ole ihan niin montaa ilmoittautunutta kuin pitäisi olla, mutta sain kuulla, että näin poikkeusoloissa tunti voidaan silti toteuttaa. Kivaa! Vakituntia minulla ei olekaan ollut vuosikausiin. Nyt siis tiedän mitä teen koko syksyn maanantaisin klo 15–16.30.

Noin muuten päivätyöt jatkuvat edelleen pääsääntöisesti kotisohvalla. Juuri eilen tuli viestiä, että työpaikalla on ollut jokin altistus. Se nyt ei sitten onneksi koske minua, vaikka olenkin välillä piipahtanut töissä kastelemassa kukat, tulostamassa ja hakemassa jotain kirjoja tai papereita. Niillä reissuilla en ole ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Pari päivää sitten kävin kylläkin esihenkilön kanssa kehityskeskustelun ihan livenä, mutta tuskin se on altistanut yhtään mihinkään.