Toisinaan egosta kärsii koko keho

Olen ennenkin kertonut asioista, joita egoksi kutsuttu mielen osa yrittää minulle uskotella. Yksi sellainen asia on se, että minä olen niin voimakas, että voin nostaa ja kanniskella melkein mitä vaan. Törmäsin tähän egon väitteeseen jälleen eilen. Ja uskoin! Siippa oli juuri jossakin muualla, kun minun piti saada tosi painava pahvilaatikko ulos kellarista. Äkkiäkös minä sen laatikon kannan, on niin hankalaa etsiä siippa, keskeyttää hänen puuhansa ja pyytää apua. Laatikko oli täynnä kaakeleita, ja se painoi paljon. Pahvilaatikossa ei ollut kunnon kahvoja, joista olisi saanut hyvän otteen. Heti kun vedin laatikon hyllyltä syliini, totesin että se on minun voimille vähän turhan painava. Ja mitä tein minä? Nappasin laatikon tukevammin syliini, ja lähdin peruuttamaan pois ahtaasta välistä. Jäin jumiin vanhan polkupyörän ja ovenkarmin väliin. Annoinko siinä vaiheessa periksi, ja palautin laatikon hyllylle? No en, vaan riuhtaisin itseni pyörän ohi voimakkaalla kiemurteluliikkeellä, ja kannoin laatikon ulos.

Nuorempana olin viikonloppuisin töissä pienessä lähiöpubissa, jossa piti siirtää isoja olutastioita aina kun edelliset loppuivat. Aluksi käytössä oli 50 litran oluttonkat, joiden siirtämistä varten piti pyytää avuksi joku toinen, yleensä asiakas, sillä yksin niitä ei saanut liikahtamaan mihinkään. Minua otti päähän pyytää apua, sillä yleensä kaikki miesasiakkaat alkoivat saman tien valitella selkävaivojaan. Aina joku auttoi, totta kai, mutta jonkinlaisen rutinan kera. Ehkä se rutina oli huumoria, en tiedä, mutta minua se jurppi. Niinpä kun panimo siirtyi 30 litran olutastioihin, en enää koskaan pyytänyt apua niiden siirtelemiseen. Ne sain nostettua pyörien päälle itsekin, tosin ahtaissa tiloissa sellainen nostelu ei varmasti ollut erityisen hyvä idea. Onneksi mitään ei koskaan sattunut.

Kun eilen sain kaakelilaatikon ulos ja oikaisin selkäni, tuntui selän lihaksissa laatikon paino. Iltaa kohti selässä, kylkiluiden välisissä lihaksissa tuntui koko ajan vaan enemmän se kiemurtelu, jolla jouduin itseni ahtaasta paikasta irrottamaan. Siipalle en sanonut mitään – ihan turha häntä on koko ajan muistutella siitä, kuinka pököpäinen vaimo hänellä on.

Ei se selkä paha ole, enempi kirvelee huomata kuinka hölmö taas olin. Totta kai olisin voinut pyytää siippaa kantamaan, hän ei koskaan kiellä apuaan eikä vinoile tuollaisissa tilanteissa.

Pärjäsin selän kanssa ihan hyvin aamusadhanassa, paitsi selkärangan kiertoja en pystynyt tekemään. Jätin ne väliin. Kävimme myös pyörälenkillä, eikä se tuntunut selässä ollenkaan. Päinvastoin, selkä tuntuu näin iltaa kohti jo paljon paremmalta kuin aamulla. Pyöräily sujui tosi hyvin. Keho alkaa pikkuhiljaa asettua crossarin vaatimaan, syvään ajoasentoon. Vielä se ei ole niin tuttu ja kotoisa kuin hybridin ajoasento, mutta on pyörillä ajetuilla kilometrimäärilläkin iso ero. Lisää tunteja crossarin selässä, niin kyllä sekin tutuksi käy.

Ajoimme 35 kilometrin lenkin. Ennen lähtöä harkitsimme pidempää matkaa, mutta koska tuuli oli aika kova, päädyimme lyhyempään vaihtoehtoon. Ja mukava oli tulla kotiin niin, että ajohaluja oli vielä ihan reippaasti jäljellä. Se samainen ego kun toisinaan ehdottelee että ajan itseni aika piippuun. Toisinaan se onkin hauskaa, rajojen koettelu, mutta joku tolkku siinäkin pitää olla.

Äänimaljahieronnassa

Ilman muuta sitäkin piti kokeilla, kun kerran kohdalle sattui. Eikä ollut huono kokemus ollenkaan, päinvastoin. Oikein mukava ja rentouttava. Tunnin hoito meni parissa silmänräpäyksessä. Luulen, että minua hoidettiin aika lempeästi, koska tämä oli ensimmäinen äänimaljahieronta jossa olen koskaan ollut.

Kaikki alkoi niin, että asetuin päinmakuulle hoitopöydälle. Ensin soiva malja painettiin jalkapohjiani vasten. Sitten yksi, ja lopulta useampikin malja nostettiin selkäni päälle, välillä myös takapuolen päälle, ja siinä niitä soiteltiin. Ne olivat melko isoja maljoja, eli ääni oli miellyttävän matala. Sitten käännyin selinmakuulle. Nyt soiva malja painettiin kämmeniäni vasten. Ja taas keskivartalon päälle, siinä niitä liikuteltiin vähän paikasta toiseen, ja soiteltiin. Ja sitten kaikki olikin jo ohi.

Vaikutuksista on ihan kauhean vaikea sanoa, että millaisia ne ovat, koska en niitä välttämättä huomaa. Ne vaan tapahtuvat. Mutta pari tuntia hoidon jälkeen, ja oikeastaan koko loppupäivän olin poikkeuksellisen väsynyt. Otin työpaikalla erityispitkät (35 min) päiväunet, ja illalla menin vähän tavanomaista aikaisemmin nukkumaan. Lisäksi kun ohjasin joogatunnin, tuntui mantrojen värähtely kehossa erilaiselta kuin aikaisemmin. En osaa sanoa millä tavalla erilaiselta, mutta jotenkin. Muuta erityistä en ole huomannut, mutta hoito jatkaa vaikuttamistaan vielä. Ja niin kuin sanoin, kaikkea ei välttämättä huomaa, eikä tarvitsekaan huomata.

Äänimaljahieronnasta lisää täällä.

Har Mukandee

Ihan sen kunniaksi, että Mirabai Ceiba esiintyy huomenna keskiviikkona Helsingissä, linkitän heidän videonsa tähän. Mirabai Ceiba ei ole ihan ykkössuosikkini, paljon kuunneltu silti, tottakai. Enkä ole menossa konserttiin, en oikein itsekään tiedä miksi.

Mutta hauskaa tapahtumaa kaikille niille, jotka menevät konserttiin. Toivotaan, että kundaliinijoogamusiikkia esittäviä tyyppejä saadaan myös vastaisuudessa piipahtamaan Suomessa.

Toinenkin pyörä ulkoilutettu

Kaivettiin crossarit kellarista ja käytiin aamupäivällä ajelemassa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Huomatkaa kuinka se kiiltää, oikein häikäisee.

Hyvältä tuntui ajaminen, tosin selkä oli ajoasennosta vähän ihmeissään jo loppumatkasta. Eka lenkki oli tarkoituksella maltillisen mittainen, vain kolmekymppiä.

Keli oli komea, minulla liikaa vaatetta päällä. Ja pyörätiet täynnä väkeä, muutkin olivat lähteneet ulkoiluttamaan pyöriään. Hyvä! Vastaan tuli myös yllättävän monta (3) naista, joilla oli kunnon pyörät alla. Hienoa!

Ihan poikki

Tuskin pysyy silmät auki. Käden nostaminen on tosi raskasta, saati sitten jalkojen liikuttelu. Kaikissa lihaksissa tuntuu tämänpäiväinen ankara lihastreeni. Treeni, jonka tein jäsenkorjaajani luona, enimmäkseen hoitopöydällä maaten.

En ole vähään aikaan käynytkään jäsenkorjauksessa. Käyn samalla hoitajalla vyöhyketerapiassa, ja hoito valitaan aina vähän fiiliksen mukaan, että kumpaa. Tänään tuntui jäsenkorjaukselta, ja paikallaan se olikin. Tai no, en tiedä onko koskaan sellaista tilannetta etteikö jostain päin kehoa löytyisi korjattavaa ja hoidettavaa. Näillä ikävuosin. Olen kyllä kuullut ihmisestä, joka rakastui oikein palavasti, ja samalla huomasi että yhtäkkiä koko hänen kehonsa oli ihan auki, mistään ei kiristänyt, kolottanut tai jumittanut.

Olen viime päivinä lukenut Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin, jossa Kinnunen kirjoittaa suomalaisesta kosketuskulttuurista, eli lähinnä siitä kuinka vähällä kosketuksella meistä monet elävät. Siitä huolimatta, että kosketuksella on tosi tärkeä merkitys meidän hyvinvoinnille. Ilmankos minä nyhjään siipan kyljessä koko ajan, pidän kädestä tai jalasta tai vaikka korvasta. Kirja pompsahteli mieleeni hoidon aikana moneen kertaan, ja välillä keskityin oikein tunnustelemaan miltä jäsenkorjaajan kosketus tuntui. Välillä vähän nipistävältä, välillä hyvältä ja toisinaan taivaalliselta. Miksi kaikki kosketusta kaipaavat eivät ihan aluksi kävisi säännöllisesti vaikka jäsenkorjaajalla? Puolitoista tuntia hoitoa on varmasti parempi kuin ei kosketusta ollenkaan.

Lisää asiaa jäsenkorjauksesta löytyy täältä.

Pyörällä pääsee

Eilen aloitettiin pyöräilykausi ihan virallisesti, kun ajettiin vähän pidempi matka. Käytiin tervehtimässä meistä toisen äitiä, toista tervehditään tänään. Molemmat eivät mahtuneet samalle päivälle, koska olen tänään menossa ohjaamaan jälleen yhden kundaliinijoogatunninkin.

Ei pyöräilymatka mikään erityisen pitkä ollut, noin 30 kilometriä, mutta se on paljon enemmän kuin olemme tähän mennessä ajaneet. Tai siippa kyllä käy pari kertaa viikossa pyörällä töissä, hänellä on sellainen puolen tunnin ajomatka. Minun työmatka on myös pelkkää ylämäkeä aamuisin, mutta koska matka on vain kilometrin mittainen, en jaksa ottaa pyörää mukaan töihin. Kävelen mielummin, ja venyttelen samalla jalkojani.

Ajaminen sujui oikein hyvin ja tuntui mukavalta, ylämäetkin. Keuhkot toimivat hyvin, niiden kanssa minulla on usein vähän hankaluuksia keväisin. Aurinko paistoi, ja pyöräillessä oli hyvä tilaisuus katsella mitä kaikkea kukkii tien pientareilla ja ihmisten pihoissa. Ja ah, sitä vapauden tunnetta kun voi ajaa mihin tahansa ihan omaan tahtiin.

Vielä kun ehdittäisiin jonain päivänä lenkille crossareilla. Niillä tuli viime kesänä ajettua ihan hävyttömän vähän, kun koko ajan oli sateista. Eikä niillä voi ajaa kuin poudalla, etteivät kuraannu.

Rääkätkääpä

Joskus aiemmin työskentelin melko pienessä työyhteisössä, jossa meistä kaksi harrasti kundaliinijoogaa, yksi integraljoogaa ja kaksi astangajoogaa. Voitte arvata, että aika usein kahvihuonekeskustelut käsittelivät joogaa tavalla tai toisella.

Integraljoogan harrastaja oli kokeillut kundaliinijoogaa, mutta ei oikein kokenut sitä omaksi lajikseen. Saimme kerran ylipuhuttua hänet kokeilemaan sitä vielä toisen kerran, ja menimme kolmisin tunnille. Sen tunnin kriya on jäänyt elävästi mieleeni, sillä se oli yksi raskaimpia, jonka olen tehnyt. Paljon käsien kannattelua eri asennoissa, ja muuta mukavaa. Integraljoogan harrastaja ei kommentoinut kokemusta tunnista, mutta jotenkin hänestä huokui ajatus, että me olemme kyllä hulluja kun rääkkäämme itseämme tuollaisilla harjoituksilla, ja sitten hymyilemme onnellisina jälkeenpäin.

Ohjasin sen saman harjoituksen eilen, ja ihmiset jaksoivat tosi, tosi hyvin. Mikään sadistinen halu ei minua saanut valitsemaan kyseistä harjoitussarjaa, mutta kun mietin että mitä tehtäisiin, ja selailin kundaliinijoogakirjojani, kyseinen harjoitussarja pompsahti esiin useammastakin kirjasta.

Tunnin jälkeen tuli pienemmällä porukalla puhe harjoituksesta ja käsien tai jalkojen kannattelusta ylipäänsä. Ja jotenkin siinä keskustelussa kuuli aika hyvin, millä äänellä kunkin ego puhuu. Esimerkiksi minä sanoin, että jalkojen kannattelu on minulle vaikeaa, koska minulla on niin pitkät ja painavat jalat. Sanoin sen taas ääneen, vaikka hyvin tiedän, ettei se ole totta vaan egon keino selitellä miksi ne jalat eivät pysy ylhäällä. Joku kertoi vähän nolona joutuneensa laskemaan kädet kesken harjoituksen, vaikka ei olisi halunnut. Joku kertoi jaksaneensa hammasta purren loppuun asti. Kaikki nuo kommentit kertovat siitä, millaisia keskusteluja ihmiset käyvät oman mielensä kanssa raskaan harjoituksen aikana. Että lasketaanko ne kädet alas vai pidetäänkö ne vielä ylhäällä vaikka vaan sekunnin vielä, ja toisen, kolmannenkin. Ja vaikka kyseisen harjoitussarjan käsien kannattelut ovat liikkeitä, jotka kohdistuvat aivoihin ja erityisesti aivolisäkkeeseen, ovat ne samalla mitä suurimmassa määrin mielen harjoituksia.

Raskaiden kundaliinijoogaharjoitusten tarkoitus ei siis ole tuottaa kipua kivun vuoksi, ja nyt siis puhun maitohappojen tuottamasta kivusta, en mistään kehoa vahingoittavasta. Maitohappojen tuottama kipu on vaan väline, jonka avulla pääsee sellaisiin keskusteluihin mielensä kanssa, joihin on muuten vaikea päästä. Pääsee keskustelemaan siitä, että mitä tehdään ja miksi. Totta kai näillä harjoituksilla on muitakin tasoja; lihasten jännittämisen ja rentoutumisen sopiva vaihtelu edistää erilaisia virtauksia kehossa. Ja joitakin harjoituksia on vaan tehtävä tarpeeksi kauan, jotta ne ehtivät vaikuttaa halutulla tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lyhytkin aika harjoituksen tekemistä vaikuttaisi. Vaikuttaa se, mutta täyden vaikutuksen saa sitten vasta jos jaksaa jatkaa tarpeeksi pitkään.

Ohjasin eilen vielä toisenkin kundaliinijoogatunnin, mutta sille tunnille valikoitui paljon helpompi kriya. Jostain syystä. Vaikka raskaitakin harjoituksia pitää uskaltaa teettää, ei minulla ole mitään hinkua profiloitua raskaiden harjoitussarjojen joogaopeksi. Mieluummin olisin ikinä-ei-voi-tietää-mitä-tehdään –joogaope.