En tiedä miten tässä näin kävi, mutta niin vaan kävi, että söin vahingossa jauhelihaa. Kuvittelin ostaneeni kaupasta vegeannoksen lounasruokaa, jonka söin hyvällä ruokahalulla. Vähän kyllä kävi mielessä, että onko tämä jauhelihaa, mutta pistelin vaan ruokaa poskeeni ja ajattelin, että onpa hyvin maustettua soijarouhetta. Syötyäni tarkistin etiketistä, että toden totta, eihän se ollut vegeruok
Hitsi, miten ihminen ei muka erota jauhelihaa ja soijarouhetta toisistaan.
Tuli vähän hassu olo tapahtuneesta, noin niin kuin mielen tasolla. Enkö minä ole enää kasvissyöjä? Sattumalta luin sosiaalisen median feediäni, ja siellä oli eräässä ryhmässä kysymys, jossa pyydettiin selittämään mitä kiinnittyminen (attachment) tarkoittaa, voiko siitä koskaan todella päästä irti ja jos voi niin miten. Ihmiset vastasivat kysyjälle hurjan hyvin, selittivät esimerkiksi että omista perheenjäsenistä ja muista rakkaista irti päästäminen on huippuvaikeaa, mutta onnistuu sen ajatuksen avulla, että elämämme täällä on vain tilapäistä. Se ei jatku ikuisesti, ja siinä mielessä läheisistä on oltava valmis luopumaan. Vastauksissa tuotiin esiin myös se, että kiinnittymiset omiin identiteetteihin olisi hyvä pystyä irrottamaan myös. Sekin on vaikeaa, mutta ainakin joistakin identiteeteistä irrottautuminen on tullut tämän korona-ajan kaupan päälle.
Otan tämän lihansyönnin harjoituksena irrottautua omista identiteeteistäni, siis kasvissyöjän identiteetistä. Mitään en tunnusta, mutta ehkäpä, kenties saattaa olla mahdollista, että olen viime aikoina jopa tuntenut jonkinlaista lievää paremmuutta ja intoa kehottaa muitakin kasvissyöntiin ympäristöystävällisyyden nimissä. Ehkä tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, että en ole yhtään sen parempi kuin muutkaan.
Hämmentävää oli se, että jauhelihasta ei tullut vatsa kipeäksi niin kuin viime kerralla vuosikausia sitten, kun söin ulkomailla lihaa kommunikaatiovaikeuksien seurauksena. Itse asiassa tällä kertaa lihan syöminen ei tuntunut missään, siis fyysisesti.