Viikolla
pääsin vihdoin ja viimein vyöhyketerapiaan. Oli jo korkea aika. Yritystä on
ollut aiemminkin, mutta ensin vyöhyketerapeuttini joutui perumaan, ja kun
varasin uuden ajan, jouduin perumaan sen itse sairastuttuani. Ilmeisesti
sairastamisen jäljiltä oli kurkunpään heijastepisteet kireän ja aran tuntuiset
– eikä tilannetta varmastikaan ole auttanut tämä keväinen pölypilvessä elo.
Joka tapauksessa johtopäätös taas kerran on se, että keho kaipaa kaikesta
muusta huolimatta myös vyöhyketerapiaa joitakin kertoja vuodessa hyvinvoinnin
ylläpitämiseen. Yleensä sen tarpeen huomaa vasta sitten, kun käy
vyöhyketerapiassa. Jos sinne ei syystä tai toisesta tule mentyä, sitä vaan
elelee elämäänsä eteenpäin tietämättä kuinka paljon parempi olo voisi hoidon
jälkeen olla.
Kun asia
tuli puheeksi, parikin kundaliinijoogaopettajaa oli sitä mieltä, että heihin ei
vyöhyketerapia tehoa. Kokeiltu kuulemma oli. Kysyin tätä omalta
vyöhyketerapeutiltani, jolla on pitkä kokemus hoitojen antamisesta. Itse
asiassa hän on pikkuhiljaa jo jäämässä eläkkeelle. Hän vastasi, että ei ole
koskaan hoitanut henkilöä, johon vyöhyketerapialla ei ole vaikutusta. Toki voi
olla niin, että ensimmäinen hoito ei tunnu vaikuttavan, koska kanavat ovat niin
tukossa. Tai vielä toinenkaan hoito. Hän kertoi myös asiakkaasta, johon
seitsemän ensimmäistä hoitokertaa eivät vaikuttaneet, mutta heti kahdeksas
vaikutti. Yleensä on vaan niin, ettei asiakkaalla ole mielenkiintoa tulla
takaisin, jos ei koe saavansa mitään apua tai minkäänlaista vaikutusta ensimmäisestä
tai toisesta hoidosta. Aivan ymmärrettävää. Mutta ehkä heidän juuri olisi hyvä
kokeilla useamman kerran.