Kanssajoogaaja
pohti kysymystä fyysisyydestä irti päästämisestä, että mitä se tarkoittaa ja
niin edelleen. En osaa sanoa, ei minulla todellakaan ole vastausta, mutta asiaa
miettiessäni juolahti muutama juttu mieleen. Kirjoittelen ne nyt ylös
selvitelläkseni ne parempaan järjestykseen ja sanalliseen muotoon.
Monille
ihmisille jooga on väline, joka auttaa tunnistamaan mitä oma keho kaipaa. Onko
jano, väsy, pissahätä tai jotain muuta. Niin hassulta kuin se kuulostaakin,
monet meistä eivät välttämättä tunnista ihan kehon perustarpeitakaan kaiken
arjen kiireen keskellä. Kun kehon viestejä ei kuuntele tarkalla korvalla
hetkeen aikaan, keskusteluyhteys kehon kanssa hiipuu, ja sitten sitä pitää
opetella uudestaan. Kehon kuunteleminen edellyttää myös tietynlaista itsekuria.
Esimerkiksi minulle käy töissä usein niin, että kun on työskentelyn hyvä flow
päällä, en millään malttaisi keskeyttää ja mennä vessaan. Kyllä minä tunnistan
kehon tarpeen, että nyt on pissahätä, ja tiedollisella tasolla tiedän, ettei
pidätteleminen ole mitenkään hyväksi (toki pidättelemiseen tarvittavat lihakset
pitää olla hyvässä kunnossa, mutta niitä treenataan muulla tavoin kuin
kasvattamalla kuplaa otsassa). Silti saatan jatkaa työtä vielä vähän ja vielä
vähän, ja vielä ihan vähän.
Tämän
kehon kuuntelemisen ja keskusteluyhteyden avulla kehosta pidetään hyvää huolta,
mikä on toki monella tavalla palkitsevaa. Sitten on se toinen puoli, jossa
kehon tarpeet siirretään syrjään. Tarkoitus ei ole tehdä millään tavalla vahinkoa
keholle, vaan siellä taustalla on aina keskusteluyhteys kehon kanssa ja
pyrkimys pitää siitä mahdollisimman hyvää huolta. Mutta sitten tulee
tilanteita, joissa harjoitus edellyttää esimerkiksi nälän tai lihasten
väsymisen sietämistä. Mielen täytyy aina olla vahvempi kuin kehon tarpeet,
vaikka samalla mieli pitää tarkasti huolta siitä, että keholle ei tapahdu
mitään vahinkoa.
Olen
kuullut tarinoita (ulkomaisista) opettajista, jotka ovat opettaneet tätä asiaa
varsin kovien keinojen avulla. Niitä tarinoita on turha toistaa, enkä niitä
millään tavalla kannata. Mutta nyt alan jollakin tavalla nähdä niiden pointin,
idean turhan karulla tavalla toteutettujen juttujen takana.
Eräs
kundaliinijoogaopettaja, jonka tausta on itsepuolustuslajien harjoittamisessa,
on moittinut kundaliinijoogan opettamista juuri siitä, että siinä turhan usein
korostetaan enkelipuolen vahvistamista, mutta unohdetaan soturipuoli. Molempia
tarvitaan. Tasapainoa ei löydy pelkän enkelipuolen avulla, vaikka toki silläkin
pötkii pitkälle. Mutta sieltä soturipuolelta tulee niin vahvaa itsekuria,
voimaa ja vahvuutta, että se voi auttaa meitä kummasti ihan jo normaalissa
arjessa selviämisestä. Toki se soturipuoli on mukana monissa
kundaliinijoogaharjoituksissa. Joskus voi kuitenkin käydä niin, että juuri ne
harjoitukset jäävät väliin, koska ne eivät ole helpoimmasta ja kevyimmästä
päästä. Varsinkin jos harjoituksia tekee yksin, ei useinkaan tule valittua juuri
niitä.
Olikohan
näissä ajatuksissa nyt taas mitään tolkkua tai yhteyttä toisiinsa? En tiedä,
mutta tämän pidemmälle tämä asia ei nyt minun päässäni järjesty.