Eilisellä hindin tunnilla opettaja
kertoi, että myös keväällä on työväenopiston tarjonnassa hindin kielen kurssi
meille, kunhan vaan taas ilmottautuneita on tarpeeksi. Ei siis sama kurssi jota
käyn nyt, vaan jatko sille. Minä olen mukana ihan varmasti.
Välillä oikein itseänikin naurattaa,
miten hindi saa minut innostumaan. Hindissä käytetään postpositioita, ei
prepositioita niin kuin englannissa. Mantavaa, postpositioita, miten hienoa! Persoonapronominit
muuttavat muotoaan, jos niitä seuraa postpositio. Ihanaa, muuttuvia
persoonapronomineja, joiden muodot pitää opetella ulkoa! Ja sitä rataa. Ja tämä
kaikki siitä huolimatta, että olen yleensä maanantai-iltaisin jo tunnin aikaan
tosi väsynyt, mikä haittaa opiskelemista. Keskityn ymmärtämään, lykkään
sisäistämistä ja ulkoa opettelua myöhemmäksi.
Jonkinlaisen kiherryttävän hyvän olon
tunteen saan myös siitä, että koko kurssi sai alkunsa minun viestistä
työväenopistoon. En haluaisi sitä koskaan sanoa muille kurssilaisille, tai
ylipäätään heidän tietävän, ja silti se kiherryttää minua hiljaa mielessäni.
Aina välillä muistuttelen siippaa
siitä, kuinka helppo ja vähään tyytyväinen ihminen minä olen. Ja tässä se taas
nähdään: ei tarvita shamppanjaa, extremelajeja tai mitään muutakaan
kummallista, kun minä saan huikeat kiksit työväenopiston hindin kielen
kurssista. Voi olla, että meidän opettajakin pitää minua vähintäänkin
kummallisena, kun hykertelen ja virnuilen hiljaa itsekseni omassa pulpetissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti