Itsensä maadoittamisesta

Kanssajoogaaja kuunteli minun viimeaikaisia kuulumisia ja totesi, että pitäisiköhän minun huolehtia itseni maadoittamisesta. Ensimmäinen ajatus oli että ei kai, enhän minä minnekään lähde leijailemaan, minä seison tassut tukevasti maan pinnalla. Toinen ajatus oli, että niin on ollut ainakin aina ennen. Tilanne on saattanut sittemmin muuttua, ja kanssajoogaaja saattaa olla hyvinkin oikeassa, pieni maadoitus tuskin olisi pahitteeksi. Toisin sanoen jonkinlaista muutosta on tainnut tapahtua viime aikoina siihen suuntaan, että maadoituksestakin on pidettävä huolta.

Osuin kuuntelemaan keskustelua siitä, mitä joogaihmiset syövät. Ensimmäinen ajatus oli, että miten ihmeessä heillä on aikaa leipoa leipänsä itse, haeskella kaupoista kaikki erikoistuotteet, ottaa selvää ja puuhata. No, ehkä heillä on, ja hieno hommahan se on, mutta kyllä minun aikani ja energiani menee enimmäkseen muualle kuin ruokavalion hienouksiin.

Mieleen tuli myös se, että minun ruokavalioni taitaa pitää minut myös maan pinnalla. Pakastepitsa kerran viikossa reiluilla lisätäytteillä pitää ihan hyvin maanpinnalla. Samoin suklaa, työpaikan kahvihuoneen keksipurkki ja kaikki muut elämän pienet ilot ja nautinnot. Jos eläisin iduilla ja siemenillä, pitäisi maadoittamiseen varmasti suhtautua suuremmalla vakavuudella. Toki sitä tosiaan täytyy tehdä nytkin, jos ei muuten niin ihan varmuuden vuoksi.

Maadoittuminen voi sujua varsin pienillä ja arkisilla konsteilla. Punaiset villasukat kotosalla tai punaiset lenkkarit kävelylenkeillä ovat hyvä konsti, samoin kaikki kolmen alimman chakran harjoitukset. Juurten kasvattaminen maahan, puutarhanhoito ja puiden halailu voivat olla kokeilemisen arvoisia myös. Ja se pitsa.