Kollegoista

Töissä oli tarkoitus, että minä osallistun erääseen yhteiseen projektiin. Siitä oli ollut puhe projektia vetävien kokeneempien kollegojen kanssa, ja oli toimittanut heille oman panokseni. Olin myös saanut siihen rakentavia kommentteja, tehnyt muutoksia ja kaikki näytti etenevän mallikkaasti. Kunnes eilen sain sähköpostiviestin, jossa minulle kerrottiin, että minun osuuteni on hylätty. Perustelutkin kerrottiin.

Tottakai oman työn hylkääminen kirpaisee, kaikkien vastaavien kokemusten jälkeen se kirpaisee edelleen. Mutta se on kuin neulan pisto, joka tuntuu hetken, ja menee sitten ohi. Se, minkä ohi, yli tai ympäri minun on ollut tässä jutussa vaikea päästä, on se, miten rumasti vanhemmat kollegat tämän jutun hoitivat. Jätän repostelematta likaisilla yksityiskohdilla ja sanon vaan, että he olisivat voineet toimia tyystin toisella tavalla – riippumatta siitä, hylkäsivätkö he minun osuuteni vai eivät.

Vaikeaa tässä on se, että nyt minä joudun ajattelemaan heidät ihan uudelleen. Olen pitänyt heitä ystävällisinä, hyvää tarkoittavina ja oikeudenmukaisina ihmisinä. Nyt joudun tarkistamaan suhtautumistani, sillä ystävälliset, hyvää tarkoittavat ja oikeudenmukaiset ihmiset eivät toimi noin. Ja se ottaa koville, se, että kaiken alla tai takana heidän toimintatapansa onkin noin ikävä.

Onneksi töissä on myös upeimpia mahdollisia kollegoja. Ilman heitä työnteko olisi tylsää, eikä sellainen ilo ja onni kuin se nyt on. He ovat niitä, joiden kanssa voi istua kahvihuoneessa vierekkäin, kun toinen värittää värityskirjan yhtä sivua, ja toinen toista. Sitä kaikki vanhemmat kollegat eivät ymmärrä, vaan puistelevat päätään kun kävelevät kahvihuoneen ohi.

Lukijamatka Japaniin

Kollegan kanssa vaihtelemme kirjoja, lähinnä pokkareita, joita on kertynyt hyllyyn. Suuri osa on sellaisia, joita emme halua takaisin, mutta jotkut parhaat palautetaan. Kollega on vähän ronkelimpi lukemisensa suhteen, mutta minulle kelpaa melkein kaikki, mitä on suomeksi tai englanniksi kirjoitettu.

Viimeisin tuttavuus on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Välttämättä en olisi koskaan oma-aloitteisesti tähän kirjaan tarttunut, mutta kun se tuotiin työhuoneeseen asti, niin silloin toki. Ja olipas se mieluisa yllätys.

Kirja on mainio sekoitus kirjoittajansa nykypäivän matkasta ja kokemuksista Japanissa, johon sekoittuu hänen kiinnostuksensa tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen Sei Sōnagonin kirjaan ja itse asiassa hänen koko elämäänsä. Kirjoittaja yrittää jäljittää tietoja Sei Sōnagonista, kuka hän oikein oli ja miten eli, ja miksi hän kirjoitti kirjan joka puhuttelee Kankimäkeä niin voimakkaasti. Vastauksia hän löytää vain vähän, mutta koko tutkimusmatka on niin viehättävää luettavaa, että sitä voi suositella lämpimästi. Eikä tarvitse olla millään tavalla kiinnostunut Japanista, että kirja nappaa mukaansa. Toki ilmainen nojatuolimatka Japaniin sen eri vuodenaikoina, kirsikankukkien aikaa unohtamatta, tulee kaupan päälle.

Minua kirjassa puhutteli erityisesti tapa, jolla se oli kirjoitettu. Miten eri kronologiset ajat, paikat ja ihmiset oli kieputettu yhteen, sujuvaksi ja kauniiksi paketiksi. Miten moneen suuntaan kirja keskustelee ihan vaivattomasti, ilman että lukijan pitää kertaakaan miettiä, että missäs nyt mennään. Kollegaa puolestaan puhutteli eniten se, miten joku voi olla niin innostunut jostakin asiasta, kuin kirjan kirjoittaja on Sei Sōnagonista. Kyllä, sellaista omistautumista ei voi kuin ihailla. 

Kollega myös pyysi minua palauttamaan kirjan – niin hyvä se on.

Kundaliinijoogahousuyrittäjää kaivataan

Niin on taas kerran käyty kaikki huushollin kellot läpi. Niit on nykyään ihan tolkuton määrä, kun jokaisen kodinkoneen ja älylaitteen kyljessä on kello. Paitsi leivänpaahtimessa ei taida olla. Vähän tekisi mieli muistella vanhoja, kun olohuoneen seinällä raksutteli ja puolen tunnin välein löi vedettävä seinäkello, ja sen lisäksi oli sängyn vieressä herätyskello. Niillä mentiin. Ja oikea aika tarkistettiin radion aikamerkistä.

Tänään pitää pitkin päivää vilkuilla kelloa, jotta saa oikean tuntuman aikaan. Sitä ei voi kääntää yhtä helposti kuin kellon viisareita, tai numeroita. Mainitsin asiasta siipalle, kun tuntui että oma biloginen kelloni on eri ajassa kuin seinäkello. Siippa kysyi, mikä vuosi minun biologisella kellollani on menossa. Taisi epäillä, etten ole ihan tässä ajassa.

Olen yrittänyt netistä löytää paikkaa, joka myisi valkoisia, luonnonmateriaalista valmistettuja joogahousuja. Olen löytänyt yhdet, minun onnekseni kokoa XL. Voi olla, että tilaan ne, vaikka hinta onkin vähän suolainen. Melkein kaikki joogahousuni alkavat näyttää siltä, että niitä on pidetty ja pesty ja pidetty vuosikausia. Niin kuin onkin.

Kundaliinijoogapiireissä missä vaan kaksi ihmistä osuu yksiin, kääntyy puhe ennen pitkää siihen, mistä saisi valkoiset joogahousut. Sama ongelma on ihan kaikilla. Eikö nyt joku kundaliinijoogaihminen voisi alkaa vaikka sivubisneksenä valmistaa valkoisia housuja, ja myydä niitä alan ihmisille? Oletan, että alkuun pääsisi melko pienellä panostuksella. Voi olla, ettei housubisneksellä ihan heti itseään elättäisi, mutta saisipa kaikkien kundaliinijoogaihmisten kiitokset. Ylipäätään en ole ollenkaan varma siitä, että Suomen talous saadaan nousuun sillä, että kaikki alkavat yrittäjiksi. Mutta eikö joku voisi alkaa kundaliinijoogahousuyrittäjäksi? Anyone?

Ja nyt on sitten ihan turha kommentoida, että miksi en itse ala. En ala, se ei ole minun juttuni tai vahvuuteni. Voin ihan helposti kuvitella joskus tulevaisuudessa kääntäväni lisää joogakirjallisuutta suomeksi tai vaikka kirjoittavani sitä itse. Mutta housujen teko on kyllä jonkun muun heiniä. En minä kaikkiin hommiin repeä.

Myöhässä!

Minulla on tapana olla aina hyvissä ajoin joka paikassa. En ole viime tipan ihminen, sillä ahdistun jos minun pitää kiirehtiä tai miettiä ehtimistä. Varsinkin aamusadhanassa olen paikalla ajoissa, valillä jopa ennen sadhanan vetäjää, sillä sadhanaan valmistautuminen ja laskeutuminen on minusta vaan yksinkertaisesti nautinnollista. Tätä taustaa vasten onkn vähän kummallista, että myöhästyin tänään sadhanasta.

Syy ei kuitenkaan ollut minun. Minä olisin ehtinyt paikalle ihan ajoissa. Olin sopinut kollegani kanssa, että hän tulee sadhanaan myös, hän kun ei ollut koskaan sellaista kokeillut. Olimme sopineet tapaamisen klo 5.15. kadunkulmaan. Häntä ei vaan näkynyt, ja kun tekstasin hänelle, hän vastasi olevansa viisi minuuttia myöhässä. Viisi minuuttia ei ihan riittänyt, sillä hän tuli 5.26. mikä tarkoitti sitä, että myöhästyimme. Onneksi minulla on avain, jolla pääsimme sisään, sillä kukaan ei enää ollut avaamassa ovea meille. Japji oli jo hyvää vauhtia menossa, kun hiivimme saliin.

Kollegalle, niin kuin niin monelle muullekin, sadhanassa hankalaa oli istuminen. Hänellä on pitkällinen selkäongelma, jonka huomioon ottaminen tarkoitti sitä, että hän vaihtoi asentoa tämän tästä. Mutta eipä siinä mitään, sehän oli hänen juttunsa, joka ei meitä muita häirinnyt millään tavalla. Jälkeenpäin hän oli sitä mieltä, että hän tulee heti ensi lauantaina uudelleen. Tosi kivaa, jos niin käy. Silloin hän osaa paikalle omin avuin, eikä minun tarvitse odottaa häntä kadunkulmassa.

Varmasti ihan terveellistä välillä heittää syrjään oma niuhotuksensa ajoissa olemisesta, ja kokeilla myöhästymistä. En minä sitä silti tavakseni ota.

Talven mentyä lasketaan uhrit

Kaksi, traakkipuu ja anopinhammas. En tiedä mikä traakkipuulle tuli, mutta anopinhammas taisi olla liian kylmässä ja pimeässä paikassa tammikuun pakkasilla. Luulin, ettei sitä saa hengiltä oikein millään, mutta väärin luulin.

Onneksi yksi eilen kokoontuneen bollywood-elokuvakerhon jäsen toi silmäniloa kuolleiden tilalle.