torstai 31. maaliskuuta 2016

Kollegoista




Töissä oli tarkoitus, että minä osallistun erääseen yhteiseen projektiin. Siitä oli ollut puhe projektia vetävien kokeneempien kollegojen kanssa, ja oli toimittanut heille oman panokseni. Olin myös saanut siihen rakentavia kommentteja, tehnyt muutoksia ja kaikki näytti etenevän mallikkaasti. Kunnes eilen sain sähköpostiviestin, jossa minulle kerrottiin, että minun osuuteni on hylätty. Perustelutkin kerrottiin.

Tottakai oman työn hylkääminen kirpaisee, kaikkien vastaavien kokemusten jälkeen se kirpaisee edelleen. Mutta se on kuin neulan pisto, joka tuntuu hetken, ja menee sitten ohi. Se, minkä ohi, yli tai ympäri minun on ollut tässä jutussa vaikea päästä, on se, miten rumasti vanhemmat kollegat tämän jutun hoitivat. Jätän repostelematta likaisilla yksityiskohdilla ja sanon vaan, että he olisivat voineet toimia tyystin toisella tavalla – riippumatta siitä, hylkäsivätkö he minun osuuteni vai eivät.

Vaikeaa tässä on se, että nyt minä joudun ajattelemaan heidät ihan uudelleen. Olen pitänyt heitä ystävällisinä, hyvää tarkoittavina ja oikeudenmukaisina ihmisinä. Nyt joudun tarkistamaan suhtautumistani, sillä ystävälliset, hyvää tarkoittavat ja oikeudenmukaiset ihmiset eivät toimi noin. Ja se ottaa koville, se, että kaiken alla tai takana heidän toimintatapansa onkin noin ikävä.

Onneksi töissä on myös upeimpia mahdollisia kollegoja. Ilman heitä työnteko olisi tylsää, eikä sellainen ilo ja onni kuin se nyt on. He ovat niitä, joiden kanssa voi istua kahvihuoneessa vierekkäin, kun toinen värittää värityskirjan yhtä sivua, ja toinen toista. Sitä kaikki vanhemmat kollegat eivät ymmärrä, vaan puistelevat päätään kun kävelevät kahvihuoneen ohi.
klo

4 kommenttia:

  1. Anonyymi9. huhtikuuta 2016 klo 16.57

    Sellaiset ihmiset eivät varmaankaan toimi sielusta käsin. He ovat antaneet ikävä kyllä egolleen liikaa valtaa. Egoa ei pitäisi erään kirjan mukaan päästää puheenjohtajaksi. Turvallisuuspäällikön virka sopii paremmin. Ehkä joku heistä olisi sisimmässään eri mieltä kuin toiset, mutta ei uskalla asettua puolustamaan toista henkilöä eli sinua. Kaikilla on mielen likapyykkiä pestävänään, mutta toiset eivät edes tajua että henkilökohtaisen hygienian lisäksi meissä on muutakin puhdistettavaa. Itsekkäät toisia satuttavat teot on tuomittavia. Onneksi siellä on myös niitä kollegoita, jotka piristävät päivää, säteilevät hyvää energiaa ja joiden kanssa voi tehdä niitä asioita, jotka kokee tärkeiksi. :)

    Mietin millä saisin omat kollegani vähentämään kielteisten asioiden ruotimista. Miksi me varta vasten kasvatamme kielteisyyttä sisällämme keskittymällä siihen. Minä tiedän, että se ei kannata mutta silti ajaudun välillä mukaan ja huomaan pian uupuvani, ärtyväni ja stressaantuvani entisestään. Sen sijaan jos vietän tauot yksin ja keskityn tietoisesti positiivisuuteen niin jaksan haastavatkin päivät paremmin. Se vaatii kuitenkin yksinäisyyttä. Mietin olenko omituinen, kun väsyn sitä enemmän mitä enemmän sosiaalisia tilanteita otan vastaan päivän aikana. Toisaalta olen ajatellut sen niin, että tiedän mitkä asiat ovat minulle, ja minun korkeimmalle itselleni tärkeitä. Miksi siis mietin mitä muut minusta ajattelevat. En halua olla enää ulkoa päin ohjattavissa, vaan kuunnella yhä enemmän sisintäni. Miltä tämä sepustus sinusta kuulostaa? :)

    VastaaPoista
  2. Jagdev Kaur11. huhtikuuta 2016 klo 6.17

    Sepustus kuulostaa tutulta :)

    Jossain vaiheessa tulee vaihe, jolloin pystyt pitämään yllä omaa positiivisuuttasi kollegoiden kielteisyydestä huolimatta. Se tulee ihan varmasti, mutta saattaa viedä aikaa. Ja sitten kun se tulee, kun pystyt ylläpitämään oman olotilasi muista huolimatta, voit alkaa säteillä omaa hyvää oloasi ja positiivisuutta myös muille. Voit katkaista kaikelta ruotimiselta siivet heittelemällä heille onnellisia, iloisia ja valoisia palloja. Voit löytää jotakin myönteistä jokaisesta marmatuksesta. He eivät ole siitä erityisen ilahtuneita, mutta joka tapauksessa näin sinä pystyt kääntämään koko työyhteisön ilmapiiriä myönteisempään suuntaan. Ei siihen tarvita kuin yksi ihminen.

    Mutta älä eristäydy muista sitä odotellessa, vaan harjottele :D Hyvä alku on hymyillä sydämellisesti koko ajan. Tai mielessään täyttää synkeimmätkin valittajat kultaisella valolla. Tuntea lämmin valopallo oman sydänkeskuksen kohdalla. Ja niin edelleen.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi16. huhtikuuta 2016 klo 18.46

    Rohkaisevia sanoja, kiitos niistä! :)

    Pitää yrittää luottaa, että kehitystä tapahtuu, vaikka sitä ei konkreettisesti aivan joka hetki itsessään huomaisikaan. Olen usein visioinut, että voisin löytää tilanteista myönteisiä asioita ja henkiä positiivista energiaa muille. Ehkä se vielä joskus onnistuu ihan oikeassa tilanteessakin. Joillakin ihmisillä on niin vahva aura, että sen heidän valon kokee samaan pöytään istahtaessa, vaikka ei edes kunnolla tuntisi kyseistä henkilöä. Minullakin voi vielä olla, kun vain harjoittelen ahkerasti ja vahvistan sitä.
    Kunpa nuo niin monet tärkeät opetukset eivät unohtuisi siinä arjen keskellä puurtaessa.

    VastaaPoista
  4. Jagdev Kaur18. huhtikuuta 2016 klo 13.54

    Kehitystä tapahtuu, ihan varmasti. Mutta tässä on vähän sama juttu kyseessä kuin lentokoneiden happinaamareiden kanssa: ensin on löydettävä se oma positiivisuus, ja onnistuttava pitämään se yllä. Vasta sitten on aika henkiä positiivisuutta ympärilleen. Paitsi tokihan nämä kaksi asiaa menevät vähän limittäin ja lomittain.

    Joillakin ihmisillä on vahva aura, tai sitten voi olla, että heidän säteilevä kenhonsa on niin vahva. Kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanin opetusten mukaan meillä on kymmenen kehoa, joista yksi on aura, yksi on säteilevä keho ja yksi on sitten vielä sädekehä. Ja ainakin minulla ne menevät vähän sekaisin, niin etten aina tiedä mistä niistä on kyse. Vai kaikista.

    VastaaPoista