Mukamas bollywoodia

Kaupungin syrjäisimmässä elokuvateatterissa on alettu esittää intialaisia elokuvia. Tähän mennessä niitä on pyörähtänyt kaksi, jotka kävimme siipan kanssa katsomassa. Kolmas esitetään tällä viikolla. Matka elokuvateatteriin on pitkä ja liputkin ovat kalliit, mutta kun tällaista on tarjolla, ei haittaa.

Elokuvia on mainostettu bollywood-elokuvina. Ehkä ne Suomesta katsottuna onkin, varsinkin jos ei tunne genreä. Mutta oikeasti juttu on niin, että kaikki intialaiset elokuvat eivät ole bollywood-elokuvia. Bollywoodilla viitataan Mumbaissa (jonka entinen nimi on Bombay) tehtyihin hindinkielisiin elokuviin, joissa yleensä on paljon tanssia, laulua ja romantiikkaa. Ensimmäisen meidän kaupungissa esitetyn elokuvan tekopaikkaa en tunne, mutta siinä ei ollut ainuttakaan tanssia, laulua eikä rakkaustarinaa. Sikäli vähän pettymys, mutta omassa tyylilajissaan tämäkin elokuva oli ihan hyvä.

Kaksi seuraavaa elokuvaa, joista toinen siis meni jo ja toinen on vasta tulossa, eivät todellakaan ole bollywoodia, sillä molemmat ovat punjabin kielisiä ja Punjabissa tehtyjä elokuvia. Toisin sanoen näillä elokuvilla ja bollywoodilla ei ole muuta tekemistä toistensa kanssa, kuin että molemmat tulevat Intiasta.

Tämän marinan jälkeen todettakoon, että on tosi hienoa päästä katsomaan ihan uusia intialaisia elokuvia isolta kankaalta. Vähän näyttää siltä, että suomalaiset eivät ole vielä löytäneet näitä helmiä. Viimeksi meitä oli elokuvateatterissa 15 katsojaa, joista siippa ja minä olimme ainoat valkoihoiset, jotka emme ymmärtäneet punjabia. Muut nauroivat vitseille, joita ei ollut tekstiin käännetty, ja vain meiltä kahdelta ne vitsit menivät ihan ohi. Mutta ei se mitään, elokuva oli hieno silti, ja ainakin minä nautin kovasti.

Olisinko halunnut tietää

Muiden tutkimusten yhteydessä, sivulöydöksenä jonka sain juuri tietää, lääkäri kertoi, että minulla on selässä ihan kunnollinen kuluma. Välilevy 4. ja 5. selkänikaman välistä on kadonnut lähes olemattomiin. Lääkärin mukaan se voi joskus vielä aiheuttaa ongelmia, tai sitten ei.

Ensimmäinen ajatus oli, että onpa hyvä tietää. Toinen ajatus oli, että en olisi halunnut tietää koko asiasta yhtään mitään. Kolmatta ajatusta ei ole vielä tullut, vaan olen jäänyt kakkoseen. Selkä alkoi heti tuntua ihan erilaiselta, kun näin kuvat lääkärin tietokoneen näytöllä. Miten minä voin enää suhtautua yhtä luottavaisesti omaan selkääni, kun tiedän mitä siellä on meneillään. Hitsiläinen.

En minä ole sellainen ihminen, joka teettää geenitestit itsestään saadakseen tietää millaiseen sairastamiseen hänellä on mahdollisuudet. En minä halua tietää. Tieto lisää tuskaa, en minä sitä halua. Haluan olla autuaan tietämätön kaikesta siitä, mitä kehossani muhii. Haluan ajatella olevani terve, sillä kaikkien potentiaalisten sairauksien ajattelu todennäköisesti vaan aktivoi ne sairaudet puhkeamaan. Ihan sama kuin surisi tänään sitä, että voi huomenna jäädä auton alle.

Niin, ja ne asiat joita ihan oikeasti tutkittiin, olivat kunnossa. Ei mitään ohgelmaa, eikä aiheitta jatkotoimenpiteille.

Riitelyä

Yleensä minun viikko-ohjelmaani säännöllisesti sisältyvä lauantaiaamun sadhana sujuu mitä parhaimmissa tunnelmissa. Suuri nautinto on olla muiden ihmisten kanssa yhdessä siihen aikaan aamusta, yhteisen asian äärellä. Ja joskus sitten taas ei. Niin kuin eilen. Melkein koko sadhana meni siihen, että riitelin itseni kanssa. Mitään varsinaista aihetta riitelyyn ei tainnut olla, mutta minä vaan en ollut tyytyväinen yhtään mihinkään. Kaikki oli väärin ja huonosti, eikä silloin ole helppo olla säteilevä ja onnellinen ihminen.

Onneksi sadhana kuitenkin korjasi taas tilanteen, ja tunnelma sadhanan jälkeen oli ihan toinen. Sadhanan jälkeinen jutusteluhetki teekupposen ääressä onkin suosikkini. Kiva vaihtaa muutama sana, kun on ensin joogattu ja meditoitu yhdessä kaksi ja puoli tuntia. Usein sadhanan jälkeinen teehetki myös venähtää pitkäksi, kun ei millään haluaisi irrottautua niistä tunnelmista ja lähteä kotiin. Tosin sekin vaihtelee. Yhdessä vaiheessa oli paljon ahdistavampaa jäädä muiden seuraan kuin lähteä saman tien. Onneksi niin ei ole enää, mutta ymmärrän hyvin niitäkin, jotka eivät halua jäädä muiden seuraan.

Nyt sitä taas saa

Unkarilaista varhaiskaalia, nimittäin. Nam! Ei muuta kuin napa paukkumaan.

Kehoa kuunnellen

Muistan joskus ammoisina aikoinan kirjoittaneeni tänne blogiin kuinka keho tekee mitä siltä pyytää, miten hyvä olo siitä tulee, eikä raskaskaan tekeminen tunnu juuri missään. Nyt ei voi sanoa samaa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä keho on nyt aika raskas kumppani. Se kipeytyy ja alkaa kolottaa jo ihan tavallisesta jäsenkorjaajan tai vyöhyketerapeutin hoidosta. Ja jos aamusadhanassa tehdään suht raskas harjoitussarja, niin kuin tehtiin viime lauantaina, kestää siitä toipuminen päiviä. Tänään on jo sentään tiistai, mutta jalkojen takaosat ja vasen olkapää eivät ole vieläkään palautuneet lauantaiaamun harjoituksesta.

Pointtini tässä on se, että jos noudatan joogan periaatteita ja teen harjoituksia kehoa kuunnellen, ei tällaisessa tilanteessa varmastikaan kannata alkaa riuhtomaan. Keho ei ole vastaanottavainen raskaille harjoituksille, joten antaa niiden olla. Tai voi niitä tehdä, mutta hyvin, hyvin varovasti ja lempeästi.

Suurin ja vaikein juttu on tietysti mielen puolella. Sen hyväksyminen, että tilanne on nyt tämä, ja tilanteen edellyttämällä tavalla toimiminen. Himmaaminen, joka kohdassa, silloinkin kun innostuu. Se vaatii mieleltä sellaista hereillä olemista, johon en ole tottunut, mutta jota nyt näköjään opettelen. Samalla toivon, ettei tällainen kehon olotila kestä kovin kauaa, ja etten ainakaan jää tällaiseksi. Siinä sitä olisi totuttelemista.

Taas tarjolla: Tera Naam

Tera Naam vieraili meillä Suomessa viime vuoden lopulla. Kirjoitin pienen jutun heidän vierailustaan, se löytyy täältä.

Samaa herkkua on tarjolla jälleen vappuna, sillä silloin Tera Naam tulee takaisin! Koittakaapa päästä tällä(kin) kertaa mukaan. Paikka on sama kuin viimeksi.

Talja pesty

Onhan siitä jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa, kun ostin verkkokaupasta lampaantaljan jooga-alustakseni. Mutta vasta nyt pesin taljan ensimmäistä kertaa. Näyttää siltä, että onnistuin ihan kohtuullisesti, sillä taljasta tuli puhdas, se ei kutistunut pesussa eikä villa alkanut huopua. Vähän tarjan reunimmaiset karvat ovat menossa rastoille, minkä luulen johtuvan siitä, että en silitellyt ja pörrötellyt taljaa montaa kertaa kuivumisen aikana. Valutettuani sitä hetken aikaa ja pörrötettyäni pari kertaa jätin sen oman onnensa nojaan pyykkitelineen päälle kuivumaan. Rastat ovat kuitenkin hyvin, hyvin orastavia, ja varmasti aukeavat käytössä. Kotimaiset, ”tavalliset” pitkäkarvaiset taljat kun tahtovat rastautua vaikka niitä ei pesisi, siis ihan vaan normaalissa käytössä.

Pesu viileällä vedellä ja marseille-saippualla oli näemmä ihan onnistunut kokeilu. Nyt kelpaa taas joogata ja meditoida taljan päällä. Näyttää ihan siltä, kuin karva olisi paksuuntunut tai siis tuuheutunut pesussa. Mutta ehkä se oli vaan likainen, vuosien käytön jälkeen.