Pahaa hajua

Näin joskus telkkarissa pätkän ohjelmaa, jossa elämästään kertoi nainen, jolla ei ollut hajuaistia ollenkaan. Hän oli muun muassa käynyt leikkauksessa – en nyt muista yksityiskohtia siitä – jonka myötä hän ei enää hikoillut kainaloistaan. Hajuaistin puute kun hankaloittaa sosiaalista elämää niin, ettei voi tietää haiseeko pahalle vai ei. Olin vähän yllättynyt, sillä enpä ollut tullut ajatelleeksi että hajuaistin puuttumisella on näin keskeinen merkitys sosiaaliselle kanssakäymiselle.

Viime yönä näin unta, jossa olin ihmisten keskellä, mutta he karttoivat minua. Joku kertoi, että haisen pahalle, ja karttaminen johtuu siitä. Olin hämilläni ja surullinen, sillä en itse haistanut pahaa hajuani, enkä tiennyt mistä se tulee tai mitä sille voisin tehdä. Samalla aloin sääliä niitä harvoja läheisiä ihmisiä, jotka minulla unessa vielä oli. Hehän joutuivat elämään hajussani koko ajan!

En nyt lähde analysoimaan tätä unta syvemmin, mutta sen vaan sanon, että se osa omasta mielestäni, joka näitä unia keksii ja kehittelee, ei vissiin pidä minua erityisen hyvänä ja puoleensavetävänä tyyppinä.